*

ZherebtsovaPolina

Elää ja kirjoittaa.

  • päiväkirja Tšetšeniasta
    päiväkirja Tšetšeniasta

Asun Suomessa, jossa minulle myönnettiin poliittinen turvapaikka. Kutsumuksenani on kirjoittaa sodanvastaisia tekstejä, sillä olen ollut silminnäkijänä kaikissa Tšetšenian sodissa, jotka ajoittuivat yhteen minun lapsuuteni, teini-ikäni ja nuoruuteni kanssa. Kokonaiset kymmenen vuotta sotaa! Vuodesta 1994 vuoteen 2004. 

Kirjoitin päiväkirjaa. Siihen mahtui kaikki: ystävyyttä, rakkautta, kuolemaa ja meidän tragediamme, kaikkien Tšetšeniassa syntyneiden ja eläneiden kansallisuuksien, tšetšeenien, venäläisten, inguushien, dagestanilaisten, romanien, juutalaisten, bulgarialaisten, ukrainalaisten ja muiden suru. 

Nyt olen 31-vuotias. Olen julkaissut kolme kirjaa, joista kaksi sisältää sota-ajan päiväkirjoja ja kolmas on kertomuskokoelma. Päiväkirja on käännetty suomeksi nimellä Sodan sirpaleet - Tytön päiväkirja Tšetšeniasta. 
Etsin itse kustantamoita ja kirjoitan aina henkilökohtaisesti kustantajille käyttämättä apuna kirjallisuusagentteja tai mitään muita välikäsiä. Kirjojani, joissa ihmisiä kehoitetaan rauhaan ja yhteisymmärrykseen näyttämällä, kuinka hirvittävää sota on, on käännetty kolmelletoista kielelle. Niitä on julkaistu muun muassa Ranskassa, Saksassa, Ukrainassa, Liettuassa ja Venäjällä. 

Minulle on hyvin tärkeää, jotta ne, jotka eivät tiedä mitään sodasta, lukisivat ja miettisivät, millaista lasten on juosta kouluun pommisateessa. Kaikkien lasten! Kaikkien kansallisuuksien lasten, koska ei vain yksi kansa kärsinyt, vaan kaikki Tšetšenian tasavallan asukkaat. 

Tänäkään päivänä minun entisessä kotimaassani ei ole rauhaa. Yritän unohtaa sodan, jatkaa elämää, kirjoittaa uusia kirjoja ihmisoikeuksista, mutta on vaikea unohtaa sotaa, koska se oli meidän todellisuuttamme pitkät 10 vuotta. Minun ainoa ilonaiheeni on Suomi, josta niin monien vuosien vaelluksen ja tuskan jälkeen sain oikean kodin. 
Se antaa minulle voimaa elää ja kirjoittaa.

 

Fragment

Sodan sirpaleet - Tytön päiväkirja Tšetšeniasta

 

20. tammikuuta 2000

Eilen illalla, 19. tammikuuta, venäläiset sotilaat veivät meidät kotoamme. Kelloni näytti vähän yli yhdeksää.

– Nopeasti, nopeammin! he määräsivät.

Äidin ei annettu ottaa passiaan ja pussia johon hän oli laittanut kuolleiden sukulaisten kuvat. He sanoivat:

– Passiasi et enää tarvitse.

Nina-mummo meni ulos lumeen tohveleissa. Hän ei ehtinyt pukea kenkiä. Nina-mummo uskoi että asunnot tarkistetaan, henkilöpaperit luetaan ja palaamme kotiin. Näin tapahtui myös vuonna 1995 mutta tällä kertaa kaikki asukkaat, jotka vietiin kodeistaan, kerättiin vastapäisen talon keskimmäiseen rappukäytävään. Siellä asuvat Aza ja Lina.

Kun kävelin pihani läpi, näin kirkkaan auringon ja valkoisen, säkenöivän lumen. Kaunista! Mutta jalassani jo neljän kuukauden ajan asuneet sirpaleet pistivät sisältä päin ja käveleminen sattui. Alaspäin menevässä portaikossa oli paljon saippuapaketteja punaisessa pakkauksessa. Ne olivat tippuneet valtavasta laatikosta. Nostin yhden paketin ja piilotin sen taskuuni. Ehkä tarvitsisin sitä käsien pesemiseen?

Kun kävelimme pihamme läpi, näin myös miten sotilaat veivät ulos laatikoita. Kävi ilmi että niissä oli kristallia. Sitten he avasivat paketit, kirosivat ja rikkoivat kristallin kaikkien silmien edessä pihallamme. Mutta en ymmärtänyt miksi he tekivät niin.

Sitten meidän määrättiin laskeutumaan kellariin, ja meitä kiellettiin keskustelemasta. Lörpöttelijät luvattiin tappaa kranaatilla. Istuimme kellarissa kolmisen tuntia ja keskustelimme hiiren hiljaa, huulet tuskin liikkuen. Kaikki pelkäsivät että kellariin heitettäisiin kranaatti. Aikuiset sanoivat että sellaista on jo sattunut.

Oli tiivistä, märkää ja todella tunkkaista. Ja Jurotška jonka järjen valo oli himmennyt, Ninan lapsenlapsi, kuiskutteli minulle ufoista. Hän kertoi että nämä sotilaat eivät ole todellisia, ja niiden sijasta tänne lensi murhanhimoisia muukalaisia toisesta galaksista.Hän odotti "ystäviään, venäläisiä", jotka eivät olisi lainkaan muukalaisia.

Lopulta meidät määrättiin tulemaan ulos. Aza-täti ja Lina-täti kapusivat ylös auringonpaisteeseen ja alkoivat heti kerätä itselleen kauniita punaisia saippuankappaleita. He ilmoittivat että jotkut naapurit olivat jättäneet ne heidän vastuulleen. Minua alkoi heti hävettää mutta en kuitenkaan antanut heille ainokaista palaani.

– Antakaa minun mennä asuntooni! Hakemaan passini. Miten voin pärjätä ilman passia? äiti huolehti.

– Et saa! Passia et tarvitse. Ei saa hakea tavaroita eikä sulkea ovia. Eteenpäin! Saattajien kanssa.

Aza antoi äidille mustan nahkatakin.

– Pelasta minulle edes tämä! hän pyysi yllättäen.

Kahden talon asukkaat kulkivat jonossa. Laskin että meitä oli yksitoista.

Nurkan takana, pihan uloskäynnin kohdalla tulitus oli voimakkaampaa. Lentomiinat surisivat ja vihelsivät. Vähän matkan päässä räjähti ammus. ja aivan meidän edessämme leiskahti. Me ja sotilaat kuljimme yhdessä. Omat ampuivat. Sotilas vasemmalla puolellamme kirosi radioon.

Sain selvää osasta hänen puheestaan:

– Hei, permiläiset! Me täällä. Me olemme jo täällä. Ammutte omia!

Kuljimme edellä, Stasja-mummo, äiti ja minä. Stasja pystyi hädin tuskin kävelemään. Otimme hänet keskelle ja kaikki pitivät kiinni toisistaan. Itsekin olin niin väsynyt että nälän ja väsymyksen takia pystyin hädin tuskin kävelemään. Kun miinojen suriseva vihellys kuului, kaikki heittäytyivät maahan. Ja sitten kuljettiin taas.

Meidät vietiin jyrkänteelle. Katsoin alas. Siellä oli liukasta savea ja lunta. Jurotška tärisi, teki ristinmerkkejä sotilaille ja mumisi jotain, tyyliin:

– Hus, hus! Lentäkää pois täältä!

Joku sotilaista ampui lyhyen sarjan, vähän päidemme yläpuolelle. Pelästyin ja tunsin putoavani. Minua alkoi pyörryttää mutta äiti piteli minua pystyssä. Vaeltava sirpale oikeassa jalassa heräsi ja leikkasi jalkaani hirvittävällä voimalla. Vanha Stasja-mummo tipahti polvilleen ja alkoi huutaa:

– Mitä te teette? Me olemme omia, venäläisiä! Älkää ampuko!

Äiti seisoi vaiti. Sotilaat nauroivat. Se heistä, joka oli pyöreä kuin limppu, heilautti kättään:

– Olette vapaita! Kavutkaa alas. Älkääkä uskaltautuko kotiinne, meillä on käynnissä puhdistusoperaatio.

Tottelimme häntä. Laskeuduimme alas savea ja lunta pitkin. Sotilas, joka raivosi radioon, huusi perään:

– Mitä tulee teloitukseen, me vitsailimme.

Emme tienneet mihin kävelimme, menimme suojaan tulitukselta vieraisiin autotalleihin. Saattajamme näytti meille talon jossa ei ollut ikkunoita ja ovia mutta jossa oli paksut tiiliseinät:

– Asukaa täällä toistaiseksi. Meidän perässämme tulee toisia osastoja. He ovat julmempia. Me olemme kilttejä, olemme Moskovasta, jotkut meistä ovat jopa korkeakouluista!

Hän oli pitkä ja oikein laiha.

Kohta naapurimme tulivat. Talo, johon hän toi meidät, oli aivan tyhjä. Ainoa kaluste oli yksi sänky huoneen keskellä ja siinä oli rautainen verkko ilman patjaa ja lakanoita. Kaikki istuivat siinä vuorotellen lopun päivän ja koko yön ajan. Istuin lattialle enkä varannut paikkaa jonossa.

Löysin taskustani kaksi pienen pientä sokeripalaa. Ne olivat tummia noesta ja muistuttivat hiilenpalasia. Olin säilyttänyt niitä siellä jo kauan. Halusin syödä ne ennen kuolemaa, jonka uskoin saavuttavan minut joka tapauksessa, mutta unohdin ne taskuuni. Kun laitoin käden taskuuni, löysin ne sieltä. Tarjosin niitä toisille, mutta kaikki kieltäytyivät. Vain Stastja-mummo otti. Ja kun hän mursi yhden suussaan, hän yski.

Aamulla kaikki lähtivät etsimään toista taloa joka olisi ehjä ja jossa voisi nukkua. Emme syöneet eilen mitään emmekä tänäänkään mutta löysimme talon. Siinä on ovet, on ikkunankarmit, jopa keittiönpöytä! Ja sohva. Kasvomme olivat arvatenkin ilosta kirkkaita ja kaikki lopettivat jupinan. Jakauduimme nopeasti pieniksi ryhmiksi ja lähdimme etsimään teippiä jotta voisimme eristää sillä ikkunankarmit. Niin on lämpimämpää.

Saalistusretkemme oli menestyksekäs. Me toimme välineitä — nauloja ja vasaran!

Päätimme ettemme eroaisi. Pysyttelisimme kaikki yhdessä! Valtasimme reunimmaisen huoneen jossa oli vanha, vihreä sohva. Huoneessamme meitä oli kuusi — minä ja äiti, Nina-mummo ja hänen sairas lapsenlapsensa. Lisäksi oli vanha Stasja ja Maria-mummo omakotitalosta joka paloi poroksi.

Äiti kaivoi lumen alta rautaisen, ruosteisen sängynraadon Ninaa ja Jura-poikaa varten. Ninan märät jalat olivat pahasti turvonneet. Vanhalle Stasjalle kannoimme sairaalasänkyä muistuttavan sängyn, jossa oli korkea selkänoja. Meille suotiin yksimielisesti vihreä sänky johon minä ja äiti asetuimme mukavasti, päät vastakkaisiin suuntiin. Oikea jalka on todella kipeä ja minulla on kuumetta.

Meitä onnisti että hajonneen kaapin lasien takaa löytyi lääkkeitä — aspiriinia ja validolia. Emme löytänyt ruokaa. Iltaisin olen aina kipeämpi. Suurimman osan aikaa voin kävellä tavalliseen tapaan, mutta yhtäkkiä voi iskeä kova, kauhea kipu. Silloin kaadun lumeen ja huudan.

 

22. tammikuuta 2000

Aza ja Lina toivat naapuritaloista lämpimiä peitteitä ja he nukkuivat rauhassa. Äitini ei kehdannut mennä vieraisiin koteihin ja me kärsimme, palelimme. Itkin aamulla koska en kestänyt nälkää ja sanoin äidille:

– Sinun täytyy ottaa heistä mallia! Toiset toimivat olosuhteiden mukaan, me emme.

Hän sanoi:

– Niinpä kai, ja heilautti kättään tahdottomasti.

Jotkut venäläiset sotilaat säälivät meitä ja antoivat kaksi purkkia säilykeliha-annoksestaan. He sanoivat:

– Etsikää itse kaikki mitä tarvitsette. Groznyissä on tuskin enää yhtäkään suljettua ovea.

Lähdimme etsimään mutta emme löytäneet kuin paitsi jauhoja. Kolmelta päivällä keitimme taikinapalloista galuški-keittoa ja saimme vihdoinkin syödäksemme. Illalla joku löysi vähän riisiä ja joku toinen mukillisen makaroneja. Hurraa! Saimme makaroni-riisikeittoa.

Talomme on varmaankin jo palanut ja äidin passi sen mukana. Vovka ja Aza ostivat jostain vodkaa sotilaita varten. Mitä varten? Minä en ymmärtänyt. Vovkan vaimo Olja-täti hihittää ja kuiskuttelee jatkuvasti sotilaiden kanssa. Hän selittää että yrittää saada ruokaa tällä tavalla. Hän määräilee kaikkia, huutaa ja raahaa huoneeseensa kristallia ja mattoja vieraista kodeista. Huoneidemme välissä on keittiö.

Toiseen huoneeseen muutti nelikko — Olja miehensä kanssa, Aza ja Lina. Naapurimme Nikolai ja hänen halvaantunut äitinsä ilmeisesti katosivat johonkin. Kun meidät ajettiin ulos "puhdistuksen" aikana, näimme kun sotilaat raahasivat ulos Nikolain äitiä ja Nikolai yritti selittää ettei tähän saa kajota.

Etu- ja keskisormiani sattuu. Kun kannoimme eilen sängynraatoa Nina-mummolle, sormeni jäätyivät kiinni kylmään rautaan. Minulla ei ole lapasia, unohdin ne kotiin jääkaapin päälle. Tänään äiti löysi säkin jossa on noin puolitoista ämpäriä tummia jauhoja. Se lojui ojassa kadunkulmassa.

Äiti otti säkin selkäänsä mutta joku tšetšeeninainen alkoi huutaa kovaan ääneen.

– Minun! Anna! Se oli minun taloni vieressä. Olen vanha enkä ole syönyt kolmeen päivään.

Äitiä alkoi hävettää ja hän sääli vanhaa naista. Hän antoi jauhot mummolle. Kuinka humalainen Vovka huusikaan äidille!

– En enää ruoki teitä. Sen, joka ei mitään tuo, ei syömäänkään pidä!

Me vaikenimme. Tiesimme että syy oli meidän.

 

Jatkan

 

Etsiessäni polttopuita sommittelin runon:

 

Lumessa, loppiaisena, 19. päivänä,

"Pois kotoa! Älkää sulkeko ovea!

Älkää ottako tavaroita!

Älkääkä rohjetko kenkiä pukea!

Menkää — pois! Eteenpäin! Ilman passia!

Ette tarvitse sitä enää! Pois! Lumeen!"

Katsomme — edessämme naamiossa,

Sotilas venäläinen.

 

Polina

 

23. tammikuuta 2000

Vovka oli kännissä illasta aamuun ja taas aamusta asti.

Nina ja hänen hullu lapsenlapsensa leikkaavat ja hakkaavat polttopuita. He kantavat niitä taloon, tekevät varastoa tulituksen varalta. Eristimme äidin kanssa ikkunat. Teippasimme karmit uudestaan, onhan talvi, tammikuu, ja me asumme käytännössä kadulla. Sitten autoimme mummoja, kannoimme heille puita.

On jo keskipäivä.

Tänään Vovka raahasi ja laittoi keittiöön rautaisen hellan. Savupiipun hän ohjasi kadulle. Hella on suuri. Toivottavasti kärsineet jalkani ja varpaani eivät nyt enää jäädy. Kuljen vanhassa, pitkässä mustassa takissa. Se on äidin. Nukuin sen päällä kun meidät vietiin pois kotoa. Sen alla on vielä kaksi puseroa ja reikäinen takki.

Jotta minua ei ahdisteltaisi, äiti laittoi finnejä esittäviä taikinatippoja leukaani. Hän värjäsi ne punatiilistä hiotusta jauhoista. Näyttää siltä että minulla olisi joku tauti. Tämän näköisenä kuljen kadulla. Olen neljätoistavuotias! Äiti pelkää puolestani. Ympärillä on paljon humalaisia miehiä. Minulle sanottiin ettei kannata mennä sotilassairaalaan leikkausta varten. Miksi?

Nyt Vovka muistutti äidille että hän on "Mämmikoura jonka on jo aika kuolla” koska antoi jauhot mummolle. Äiti ei kestänyt kritiikkiä ja pillahti iskuun. Jostain syystä "lounaamme" viivästyy.

Vovkan vaimo Olja, Aza ja Lina hävisivät johonkin, mihin? On jo puoli viisi illalla.

Kävi ilmi että kaikki kolme matkustivat kuljetuspanssariajoneuvossa luoksemme, kotitalollemme, sotilaiden kanssa. Eivätkä he kertoneet kenellekään mitään! Sopivat sotilaiden kanssa ja siinä kaikki. He toivat joitain isoja säkkejä, selittivät että sinne, koteihimme, on sijoittunut toinen joukko-osasto ja he pelastivat tavaroitaan. He veivät säkkinsä toiseen huoneeseen ja sulkeutuivat sinne saman tien. Odotimme heitä.

Olin todella nälkäinen mutta vielä enemmän halusin tietää mitä kotiimme kuuluu. Matkailijat, lopultakin, saivat askareensa tehtyä ja kertoivat meille:

– Rappukäytävämme sisääntulo on muurattu umpeen tiilillä. Taloon pääsee sisälle mutta vain toisten rappujen kautta, rei’istä jotka on hakattu asuntojen seiniin. Kaikki talon asunnot on nyt yhdistetty sisään rakennettujen käytävien avulla. Mutta tällainen reitti vaatii aikaa ja me kiirehdimme.

– Toitteko meidän dokumenttimme? Passi on meille välttämätön! äiti huolehti. Passini on tyhjässä jääkaapissa. Se on kätketty tulipalon varalle.

– Hittoako sitä kukaan tarvitsee! ärähti tšetšeeni Aza.

Ja vain vähän aikaa sitten äiti pelasti hänen jakkunsa. Kuinka ilkeitä kaikista on tullutkaan!

Siitä päivästä asti naapurihuoneessa oli kauniit termospullot ja aivan uusi palvelutaso.

– Suoraan sanoen olen kateellinen siitä että he näkivät talomme, minä tunnustin.

Näin heti miten Olja-täti irvisti.

– Siellä, sisäänkäyntimme luona, on läjä roskaa ja vuori tiiliä. Ei siitä pääse läpi.

– Jotain tavaroita on varmaankin jäljellä, Lina rauhoitti äitiä.

Hän on kiltimpi. Kiitos siitä!

Sydämeeni ottaa ja haluaisin kovasti kotiin.

Naiset kertoivat että ne sotilaat, jotka kuljettivat heitä, riitaantuivat pahasti kotiimme leiriytyneiden, toisen joukko-osaston sotilaiden kanssa. He melkein tappelivat ja ampuivat toisiaan.

 

Polina.

 

24. tammikuuta 2000

Kannoimme vettä, toin puolikkaan sangollisen.

Tykkien ammukset putoavat nyt aivan lähelle. Tykit on sijoitettu mäelle, palopostien kaivojen lähelle, reitille koululleni? 50. Näkyy hyvin miten talot palavat ja romahtavat. Jyrinä. Käry. Usein ammukset lentävät aivan yläpuolellamme, näin sotilaat huvittelevat. He ampuvat vähän päidemme yläpuolelle, samaan aikaan kun keräämme vettä.

Vieraissa, raunioituneissa taloissa on vettä joka on kaadettu sankoihin, mutta se on jäätynyt ja joskus sankoja ei saa irti. Silloin kun se onnistuu, viemme veden kotiimme. Meillä on kamiina. Tuli vähän lämpimämpää. Jää sulaa sangossa mutta lunta on vaikeaa sulattaa. Ja se on aina noen mustaamaa.

Nukumme edelleen mutta emme enää palele niin pahasti. Tänään meitä onnisti, löysimme suolattuja säilöttyjä tomaatteja. Veimme ne kotiin. Äidille se on hankalaa, hän kantaa toisessa kädessä vesisankoa, toisessa purkkia. Minä voin kantaa vain puolikkaan sangon, astuminen sattuu.

Me syömme kerran vuorokaudessa, kolmen aikoihin päivällä. Mutta naapurimme löysivät ja toivat meille jauhoja. Niinpä tänään meille kaikille on vielä yksi kokkare. Sen voi syödä saman tien, tai laittaa piiloon illaksi.

Haluan syödä koko ajan. Jalkoihin sattuu. Raketinsirpaleiden vuoksi.

 

Jatkan

Juuri äsken tapahtui jotain sikamaista. Humalainen Vovka löi ja kuristi vanhaa Stasja-mummoa. Hän huusi:

– Kirotut elukat! Etsikää ruokanne itse! Ei ole minun työni ruokkia kaikkia vanhoja narttuja.

Stasja-mummoa puolusti tšetšeeni Aza:

– Hän hädin tuskin kävelee!

Vovka löi myös häntä. Aza tuli aivan punaiseksi ja itki. Mikä roisto! Sääli ettei minulla ole voimia tukkia hänen törkeää turpaansa. Onpa siinä taas yksi suuri hyväntekijä.

Jotkut venäläiset sotilaat säälivät meitä, häädettyjä. He antoivat meille säilykkeitä päiväannoksistaan, yhdestä kahteen tölkkiä. Kaikille yhteensä!

– Meille annetaan vain puolikas päiväannos, yksi sotilas tunnusti. Loput johtajat myyvät omaan pussiinsa, tšetšeenitaistelijoille, Mutta ottakaa te. Teitä on ikävä katsoa. Tehän näette nälkää!

Vovka ja Lina. Aza ja Olja-täti lajittelevat heti kaiken ruoan. Paremman he piilottavat luokseen toiseen huoneeseen. He syövät ne salaa, öisin. Säästävät myöhempää hetkeä varten eivätkä anna mummoille tai minulle ja äidille.

Eilen illalla menin kadulle. Katselin tätä outoa elämää ikkunasta pihan puolelta.

Riitelen joku päivä jonkun, äidinkin kanssa, varmaankin siksi että minua häiritään jatkuvasti. Ei anneta kirjoittaa muistiinpanoja eikä runoja, eikä lukea. Tuskin he uskovat Jumalaan tai Totuuteen. Kehen voi ylipäätänsä uskoa?

Ymmärsin vihdoinkin! Kaikki nämä päivät naapurimme ovat vain ryöstelleet. He huutavat meille tarkoituksella jotta ihmiset kadulla luulisivat meidän tarvitsevan kristalliastioita. Mutta talossamme on jo yllin kyllin astioita. En tarvitse niitä lainkaan. Muistan, miten yksi filosofi vaelsi maailmalla, mukanaan vain muki vettä varten. Tultuaan lähteelle ja nähtyään miten paimen hörppi vettä suoraan lähteestä, hän rikkoi mukinsa kivikkoon.

Tunnen jatkuvasti kuoleman tuoksun, se tuoksuu metallilta. Jos menemme "kävelylle", äiti ei anna minun mennä asuinhuoneisiin jottei syntyisi kiusausta viedä jotain. Kun menemme vieraaseen taloon, menemme suoraan keittiöön ja kellariin. Ruoka on pääasia! Ruoan vieminen ei ole synti. Emme koskaan arvostelleet ihmisiä jotka veivät ruokaa kotoamme.

Käymme kylpyhuoneissa. Niissä on lääkkeitä, vettä ja saippuaa. Nykyisin peseydymme harvoin koska säästämme vettä. Tänään meitä onnisti todenteolla — löysimme lääkkeitä. Särkylääkettä! Join saman tien kaksi tablettia. Kun kipu jalastani katosi, menimme viereiselle kadulle pyytämään asukkailta lapasia minua varten. Mutta kukaan ei antanut. Meille sanottiin:

– Etsikää itse tai kysykää "omiltanne". Tuossa "isäntänne", huolehtikoot teistä, he osoittivat venäläisiä sotilaita.

– Tietysti etsimme! äiti murisi.

Olisi pitänyt pyytää tšetšeeniksi, silloin he olisivat antaneet meille. Nyt saimme vain haukut.

Etsimme lapasia mutta emme löytäneet. Meitä ei onnista.

Tänään lounas oli herkullinen. Perunakeittoa! Kokit, Aza-täti ja Lina-täti olivat yrittäneet parhaansa. Lounaan jälkeen halusin maata mutta Lina tuli ja ilmoitti:

– Toin jo vettä ja tomaatteja. Teitä kaikkiako varten minun pitäisi raataa?

Vanha Stasja nukkui. Nina ja hänen hullu lapsenlapsensa eivät olleet kotona. Päätimme uhrautua ja auttaa — tuoda ruokaa ja vettä.

Tiilisessä omakotitalossa oli venäläisiä sotilaita ja joku tšetšeenivaari. Otin sieltä sangollisen vettä ja astuin ulos. Äitikin otti sangollisen ja hillopurkin. Sitten hän näki purkillisen tulista kastiketta ja onnistui ottamaan senkin. Sotilaat keräsivät isoon muoviseen pakkiin lasipurkkeja ja säilykepurkkeja, ilmeisesti koko joukkuetta varten. Tšetšeenivaari pyöri myös siellä, säkki kädessään. Hänkin keräsi itselleen ruokaa. Kukaan ei häirinnyt toisiaan! Päinvastoin, vallitsi yhteisymmärrys ja myötätunto.

Meidän perässämme sieltä astui ulos Lina. Nina-mummo tuli meitä vastaan. Hän auttoi kantamaan vesisangon ylös portaita pitkin.

– Löysimme lapsenlapseni kanssa sipulia ja tulitikkuja, hän ehti kehuskella.

Ehdimme juuri ja juuri astumaan sisään kun venäläiset sotilaat ryntäsivät sisään ovesta. He huusivat että olimme varastaneet heidän taskulamppunsa ja että nyt he ampuvat meidät kaikki! He tärisivät raivosta ja suuttumuksesta. Kaikki naapurimme vaikenivat, jäätyen pelosta, koska meitä tähdättiin kahdella rynnäkkökiväärillä joista varmistimet oli poistettu.

Näin tosiaan taskulampun. Se oli siinä talossa mistä olimme juuri poistuneet. Taskulamppu oli pystyssä lamppu alaspäin keittiön ikkunalaudalla. Astuin eteenpäin ja kerroin siitä. Suostuttelin raivostuneita sotilaita olemaan ampumatta meitä ja miettimään. Palaamaan takaisin ja etsimään huolellisesti. Sanoin etten ottanut taskulamppua ja he ymmärsivät etten valehdellut heille. He räkäisivät ja poistuivat. Jos minä en olisi toiminut, voi olla että huoneeseemme olisi jäänyt vain ruumiita. Ja se olisi ollut oikein meidän varasnaapureillemme.

Kuka saattoi meidät tällaisiin ongelmiin? Vanhus vai Lina? Arvatenkin varas oli Lina.

Prinsessa

 

25. tammikuuta 2000

Aamulla meille kerrottiin että venäläiset sotilaat veivät eräästä talosta kaksi tyttöä heidän äidiltään. He olivat kouluikäisiä. Äiti etsi laatikollista vodkaa jolla hän voisi ostaa lapsensa takaisin sillä muuten heitä ei palautettaisi. Aza ja Olja toivat jostain varastamiaan kauniita pyyhkeitä ja he selittivät:

– Näitä voi käyttää nenäliinojen sijasta.

He veivät ne suoraan omaan huoneeseensa.

Päivällä näin että pihallamme on tuore hauta. Aikuiset selittivät:

– Se on naapuri. Hän kuoli läheisessä talossa.

En ollut edes huomannut mitään tapahtuneen!

Yöllä tulitetaan kovasti mutta kukaan ei mene talon kellariin suojaan. Nukumme omilla paikoillamme.

Nina-mummon sairas lapsenlapsi tuo jostain kirjoja. Parhaat niistä Lina ottaa itselleen. Tulituksen aikana poika on aina kauhean peloissaan ja selostaa:

– Voi luoja. Enkö näe koskaan äitiä? Onko hänet tapettu? Mennään piiloon viemäritunneliin!

Hänen mummonsa vitsailee:

– Jos tottelet, tapaat vielä äidin.

Oikeasti Varja-täti ja Bašir lähtivät pakolaisiksi eikä kukaan tiedä ovatko he vielä hengissä. Heidän paikkansa bussissa maksoi valtavasti. He lähtivät matkaan tulituksen aikana. Näin kuoli kokonainen perhe pakolaisia talosta? 88. 46 ihmistä paloi hengiltä kun ammus osui bussiin. Yksi lapsi pelastui.

Äitiä ottaa sydämestä ja annoin hänelle tippoja. Hän pyysi hautaamaan hänet viljelypalstoille mikäli hän kuolee. Ja että hänet hautaisin minä eikä kukaan lähipiiristämme. Hän selitti että heidän apunsa vastaanottaminen olisi hänestä vastenmielistä myös kuoleman jälkeen. Vastasin hänelle etten voisi haudata häntä koska maa on roudassa. Kaikki on hautautunut lumeen.

– Polta sitten, hän ehdotti.

Yritin kuvitella miltä se näyttäisi yläpuolelta katsottuna, roudassa oleva maa, hitaasti leviävä tumma täplä nuotion ympärillä ja hänen ruumiinsa joka sulaisi tulessa.

Mutta kun näin miten hän kärsi, lupasin:

– Teen kuten haluat.

Ja kun hän ei enää nähnyt, pyyhin kyyneleeni.

 

Jatkoa

Vovka toi lasipurkkeja joissa oli suolattua karhunlaukkaa. Hän tarjoili sen meille lautasella. Söimme karhunlaukan yhdessä silmänräpäyksessä.

– Loppu on minun! Minä rakastan sitä! hän ilmoitti. Ja vei kaikki purkit omaan huoneenpuolikkaaseensa.

Kahdensadan metrin päässä meistä omakotitalo paloi tulituksen seurauksena. Kaikki yrittivät yhdessä sammuttaa taloa mutta turhaan. Talo paloi poroksi. Outoa ettei kukaan vienyt mitään itselleen. Kaikki tavarat vietiin ulos talosta ja asetettiin kadulle, lahjoitettiin vastapäiselle talolle. Hajotin muiden kanssa osan palanutta aitaa polttopuiksi. Löysimme sipulia ja jäätyneitä teepakkauksia.

P.S:

Nuoret naapurimme ovat alkaneet häipymään öisin johonkin. Pelottomia naisia! Kun Olja lähtee, hänen miehensä Vovka juo tavallistakin enemmän.

Prinsessa Polina-Budur

26. tammikuuta 2000

Toisen huoneen naapureista on tullut aivan törkeitä! He nukkuvat vieretysten, tupakoivat ja ryyppäävät huoneessaan. Tällaisena aikana! Sota-aikana, jolloin henki on kokoajan hiuskarvan varassa. Savu tulee huoneeseemme. Me kaikki hengitämme sitä, lapset ja vanhukset.

Nyt kävi vielä hienommin: he sulkivat huoneemme oven ja telkesivät sen kiinni tuoleilla. Me kuusi istuimme sisään suljettuina, aivan kuin rangaistuina. Vessaan ei pääse ja keittiössä meidän "tyttömme" juhlivat venäläisten sotilaiden kanssa! He juttelevat rauhassa ja haukkaavat ruokaa. He keittivät jotain maukasta, pökerryttävä tuoksu.

Vaikka varmaankin elintarvikkeet oli annettu kaikkia varten. Meidän on nälkä ja he ryyppäävät! Punaviinipullot näkyvät hyvin lukonreiästä. Venäläiset sotilaat kuulivat ääniä ja kysyivät:

– Mitä, onko täällä vielä ihmisiä?

Silloin Vovkan vaimo ja Aza-täti alkoivat selittää ärsyyntyneinä:

– Mitä ihmisiä? Se huone on rampoja varten. Me ruokimme heitä. Kun äiti kuuli tämän, hän itki ja sanoi:

– Me eroamme heistä. Pidämme omat ruokamme ja omat polttopuut. Teen pihalla meille oman tulisijan jossa on verkko tulen päällä. Pihalla on tarpeeksi irtonaisia tiiliä.

Iloitsin ja kuiskasin hänelle:

– Muutetaan kokonaan pois heidän luotaan!

Mutta äiti ei vielä uskaltanut päättää että muuttaisimme muualle. Nainen ja tyttö ovat helppo kohde, erityisesti koska häntä ottaa kokoajan sydämestä. Mummot tukivat meitä ja sanoivat kuorossa:

– Kyllä! Olemme samaa mieltä. Eroamme ja lähdemme.

Mutta jo muutaman minuutin päästä heidän rohkeutensa ehtyi ja he säikähtivät omaa uskaliaisuuttaan. He alkoivat laulaa aivan toista laulua:

– Pitää sietää! Ylpeydestä ei hyödy kukaan. Te ette osaa elää yhteisössä.

Selvää petturuutta ja pelkuruutta. Lopulta vain minä ja äiti erosimme, naapurimme viereisestä huoneesta katoavat edelleen öisille retkilleen. Joku valaisee heidän ikkunaansa taskulampulla ja viheltää. Nyt "daameillammekin" on taskulamppu.

Äiti voi paremmin. Hän onnistui nousemaan seisaalleen. Me löysimme hänen kanssaan kuivat sukat vieraasta talosta ja vaihdoimme niihin. Emme edelleenkään löytäneet lapasia. Erään talon sohvalla näimme tapetun miehen. Hänen päässään oli hieman verta ja käsinojalla lojuvassa kädessä oli lasillinen teetä. Hän oli aivan kuin elävä mutta ilma tuoksui metallilta. Miksi kuolleet haisevat metallilta ja tuhkalta? Hänen ympärillään oli lasten leluja ja vauvan sänky.

Äiti ei antanut viedä edes ruokaa siitä talosta. Hän on taikauskoinen. Puhuu ettei kuolleilta saa koskaan ottaa mitään. Sitten me etsimme jauhoja ja sokeria. Katsoin huoneeseen toisessa talossa. Voi mitä siellä olikaan! Pöydällä oli avattu salkku ja läpinäkyvässä muovipussissa sen vieressä oli uusi nahkatakki!

Pyysin äitiä ottamaan takin koska oma takkini on aivan puhki ja reikäinen. Mutta äiti ei antanut. Hän haukkui minut, mikä tylsimys! Aivan kun hän ei näkisi että ympärillämme kaikki vievät kaiken. Kaikki kulkevat ryhminä, aikuiset ja lapset, sotilaat ja siviilit, naapurit ja satunnaiset seuralaiset.

Illalla, kun tulitus oli tauonnut, menimme ulos äidin kanssa. Näemme ettei taloa, jossa oli takki, ole enää olemassa. Siitä oli jäljellä vain kekäleitä ja perustukset. Sanoin:

– En voi enää koskaan saada sellaista takkia.

Äiti syytti minua:

– Kestä! Jotta omaan asuntoomme jäisi yhtään mitään, emme saa viedä mitään paitsi ruokaa ja lääkkeitä. Hyvä ja paha saavat palkkansa, erityisesti sota-aikana.

Myöhemmin yöllä melkein kuolin. Menin pihalle kello yhdentoista aikaan. Oli pimeää. Tähtiä ja pakkasta. Piilotin sinne taikinakokkareen kodittomalle koiralle. Menin ulos koiran vuoksi. Kutsuin sitä ja aloin ruokkimaan.

Yhtäkkiä kuulin laukauksen. Ja toisen! Seinään viereeni iskeytyi luoti ja joku nauroi humalaisella äänellä. Minua ammuttiin. Ampuja käytti selvästi pimeännäkölaitetta. Ilmeisesti sen läpi näytämme haamuilta joita tarkka-ampujien on mielenkiintoista tappaa. Heittäydyin suojaan nurkan taakse ja kyykistyin. Istuin kuin ankanpoikanen viiden minuutin ajan. Nousematta kyykystä kömmin rappukäytävään ja kotiin. Jalkoihin sattui niin että purin huuleni verille.

Kotona kerosiinilampun valossa katselimme äidin kanssa luodinreikää huivissani. Vielä ruokkiessani koiraa kuulin selvästi Linan, Azan ja Oljan keskustelun venäläisistä sotilaista. Heidän puheensorinansa ja tupakansavu tulivat ikkunan läpi. Naiset nauroivat ja keskustelivat kuka on miehenä paras. Kellä on minkälaiset "sukukalleudet" ja muita likaisia asioita. Kuinka alhaista.

On yli puolenyön. Riitelin juuri Oljan, Vovkan vaimon kanssa. Päätin vihdoinkin pestä hiukseni koska niitä kutittaa jo. En ollut pessyt niitä viikkoon! Silloin Olja alkoi huutaa:

– Haluatko miellyttää sotilaita? Lutka!

Ottaen huomioon ulkomuotoni! Ja haavoittuneen jalkani?

Vastasin hänelle:

– Jumala on jo kironnut teidät kaikki! Lutkat asuvat viereisessä huoneessani.

Olja sihisi että vihaa minua ja tappaisi minut mielellään, minkä jälkeen hän sulkeutui huoneeseensa säkkien sekaan. Rotta! Luuleeko hän todellakin että jo neljätoistavuotiaana olen samanlainen kuin he?

Patoška.

 

27. tammikuuta 2000

Tänään rakkaat naapurimme livistivät jälleen kotitaloomme, kuljetuspanssariajoneuvoissa sotilaiden kanssa. Heille kuljetuspanssariajoneuvot ovat kuin tavallisia autoja. Se oli toinen kerta häätömme jälkeen. He eivät tuoneet äidin passia eivätkä työntekijän kirjaa vaikka lupasivat.

Sen sijaan he toivat paljon isoja kasseja. Erityisesti kunnostautuivat Olja ja Aza. Voi olla että he valehtelevat eivätkä käyneet kodeissamme? Olen jo kauan sitten lopettanut näiden kyltymättömien ihmisten tarinoiden uskomisen. Olja toi äidilleen pinon huiveja joista valita. Babuška Maria kiitti luojaansa ja valitsi mieluisimmat tehden samalla ristinmerkkejä ja rukoillen.

Vovka oli humalassa, kiroili minulle ja puhui suoranaisia törkeyksiä. Sanoin että olen nuorempi kuin hänen tyttärensä ja että hän on täysin menettänyt omatuntonsa. Sen jälkeen hän hiljeni. Myöhemmin, kun me kaikki söimme, ukko Halid, tšetšeeni ja paikallinen asukas juoksivat luoksemme

– Auttakaa! Tyttäreni talo palaa. Pelastakaa tavarat!

Kukaan ei noussut.

Vain minä ja äiti menimme ulos. Ukko näytti suurta taloa. Tulipalo ei ollut suuri mutta ei ollut ketään joka sitä olisi sammuttanut. Me veimme ulos kaksi tyynyä, ison sinisen, viisikymmenlitraisen kattilan, jotain vanhoja takkeja ja muutaman sangon. Kaiken tämän me veimme ukon kanssa hänen pihalleen. Talo joka paloi oli melkein tyhjä. Ilmeisesti tytär ja vävy olivat vieneet suurimman osan tavaroista.

Vanhus lupasi kiittää meitä ja antaa meille vermišellejä. Unohdimme varoittaa häntä että syömme erillämme naapureista. Halid ei pettänyt meitä vaan toi mitä lupasi. Mutta hän oli selvästi saita. Hän toi vain vähän, muovikassissa vaikka oli sanonut että hänellä oli kokonainen säkki! Tšetšeeni Aza sieppasi vermišellimme ja piilotti ne huoneeseensa. Minä ja äiti jäimme nuolemaan näppejämme. Loukkaannuin kamalasti!

Jotta muut eivät näkisi tuskaani ja voimattomuuttani, menin ulos kadulle. Aurinko paistoi häikäisevästi ja haavoittunutta jalkaani sattui. En edes huomannut kuinka itkin. Sillä hetkellä joku ojensi minulle pehmolelun — jäniksen. En muista lahjoittajan kasvoja. Näin vain hänen silmänsä, se oli venäläinen sotilas. Hän kirjoitti katkaistulla oksalla lumeen: "Meidän on aika palata kotiin.".

Äiti piti lelusta ja antoi pitää sen. Jänis on keltainen ja kaunis. Menen sen kanssa nukkumaan.

 

Jatkoa

Lisää uutisia, Päiväkirja!

"Daamimme" toivat punaisia leninkejä. Yllätyin näistä lahjoista mutta heti kun naapurit lähtivät luotamme, äiti laittoi ne kaikki kaappiin ja sanoi:

– En tiedä onko kyseessä juoni vai ei mutta emme vie näitä tavaroita kotiimme. Esitämme että olisimme ottaneet ne vastaan jottemme loukkaisi.

Otin kaikki asusteet esille ja sovitin niitä. Pidin eniten vaaleanpunaisesta leningistä. Yritin suostutella äitiä jotta hän suostuisi jättämään meille ainakin sen. Mutta äiti ei antanut periksi.

– Olet hölmö! Eivät ne ole lahjoja. He antoivat vaatteet jotta me olisimme sekaantuneet heidän puuhiinsa! Meillä ei ole sukulaisia emmekä voi lähteä mihinkään. Jäämme tänne. Ihmiset ajattelevat että me varastimme. Viha venäläisiä kohtaan vain lietsoo epäluuloa. Ymmärsin että äiti on oikeassa.

Näinä päivinä olemme alkaneet syödä paljon paremmin. Tutkimme vieraita kellareita ja keittiöitä. Syömme mitä löydämme, joskus kaksi kertaa päivässä! Naapurimme saavat ruoka-annoksemme sotilailta mutta meille ne eivät päädy.

– Jos erositte itse, teille ei kuulu mitään, Vovkan vaimo ilmoitti. Muut tukivat Oljaa jotta heidän kollektiivillaan olisi enemmän ruokaa. Me emme kiistäneet. Päätimme pysytellä rauhallisina ja pidimme mielessä mitä kävi ukko Halidin makaroneille.

Pärjäsimme itse, ilman sotilaiden tukea mutta minulla on koko ajan nälkä. Joskus ruokimme iäkkäitä huonetovereitamme ja "yhteistä" lastenlastamme. He ovat ystäviämme silloin kun vastapuoli ei ole katsomassa. He haukkuvat hiljaa mutta omiensa nähdessä eivät sano poikkipuolista sanaa. Kyseessä on jonkinlainen peli. Outoja aikuisia.

Prinsessa.

 

28. tammikuuta 2000

Tänään haimme vettä kaukaa, palopostien kaivojen takaa. Kaikki hakijat säilyivät hengissä!

Vain Nina-mummoa alkoi heikottaa matkalla kuten myös minua — miltei lyyhistyin kivusta. Hänen vetensä piti antaa sotilaille, panssarimiehille, eihän sitä hukkaankaan voinut heittää! Oman veteni toin perille kotiin. Vettä hakemassa oli monia naisia, kaikki olivat tuoneet mukanaan kärryjä ja kanistereita.

Mäellä oli venäläinen tykki joka tulitti. Tulinen ammus lensi päidemme yli. Äiti kiipesi mäelle sotilaiden luokse, seisoi siellä ja katsoi kotiamme. Hän kommentoi:

– Kotimme on pystyssä mutta katon alta nousee savua. Yläkerrassa on tulipaloja. Meille sanottiin ettei meidän pitäisi käydä kotoamme 15–20 päivään mutta ei se mitään! Palaamme joutuisammin, otamme riskin.

Äiti toistaa joka päivä:

– Meidän on aika palata kotiin.

Se on hänelle kuin loitsu. Sama kuin lumeen kirjoittaneen sotilaan ajatus. Sen joka antoi minulle jäniksen.

– Tie on vaarallinen, ilman suojaa. Se on vaarallinen! Täytyy mennä suurena ryhmänä, samalla lailla kuin lähdimme kotoa, kaikki päättivät yhdessä. Aloimme kaikki yhdessä kerätä kamppeitamme. Jimme tavarat jotka etsimme ja joita kannoimme yhdessä. Minulle ja äidille annettiin sangollinen jauhoja, yksi purkki tomaatteja, ja peräti kymmenisen perunaa! Näiden lisäksi annettiin kaksi litran purkkia: hilloa ja adžik-kastiketta.

Naapureidemme sänkyjen alla on paljon kaikenlaista ruokaa, kotitekoisia säilykkeitä, mutta vanhoille Stasja- ja Nina-mummoille ja Ninan sairaalle lapsenlapselle annettiin samanlainen pieni annos kuin meille. Raahasin kotiin paljon hyödyllisiä tavaroita: tulitikkuja, vanua, validolia ja kirjan "Mainio kakkosluokkalainen", joka kertoo koululaisista.

Äiti heitti pois takkinsa joka oli joskus kaunis mutta on nyt likainen ja kamiinan savuttama. Hän pukeutui miesten villapaitaan jonka hän löysi keittiössä. Se on aivan puhdas! Hän laittoi keltaisen takkinsa villapaidan paikalle.

– Minkä vuoksi? minä kysyin.

– Sen voi pestä kun vettä tulee taas hanasta. Omistajat näkevät ettei meillä ollut vaihtoehtoja.

Äiti näyttää heti paremmalta, villapaita sopii hänelle.

Tänään pyysimme ensimmäistä kertaa apua sotilailta. Pyysimme että he täyttäisivät kanisterimme dieselillä tai bensiinillä ja he antoivat niitä meille. Nyt voimme tehdä kotona tuikkulampun.

Kotiin, kotiin! Hurraa!

 

Jatkoa

Ilta. Tuikkulamppu. Olemme kotona. Teimme "vaelluksemme". Kävelimme syvässä lumessa, ylämäkeen. Kaikkien edellä kulki Stasja-mummo joka kantoi omaa osuuttaan jossain kassissa ja huohotti kaiken aikaa. Hän kääntyi, katsoi meitä ja odotti apua. Välillä hän vinkui hupaisasti, välillä hän vaikersi.

Stasjan takana kuljimme me. Äiti oli korjannut hajonneet kärryt. Hän asetti niihin puisen laatikon jossa oli meidän ruokavarastomme. Minä pakkasin kassiin vaaleita herneitä, ne olivat minun löytöni. Kassissani oli keltainen jänis, hillopurkki, vanua, erilaisia lääkkeitä, kirja koululaisista ja vielä punainen villapaita. Lahja Lina-tädiltä. Äiti ei huomannut sitä. Jospa kotona ei ole mitään jäljellä ja pitää vaihtaa vaatteita! Kotiinpaluun ansiosta ryhmämme välit paranivat hetkeksi. Naapurimme lopettivat tappelemisen ja haukkumisen.

Pidin minulle lahjoitetut leningit ja ripustin ne kaappiin. Ne kaikki oli ommeltu tilaustyönä mikä sai äidin version juonesta näyttämään uskottavalta. Heti meidän perässämme lumisella tiellä kulki Nina-mummo ja hänen sairas lapsenlapsensa. Lapsenlapsi kantoi kahta pinoa kirjoja jotka oli sidottu narulla. Mummo kantoi omaa osuuttaan yhteisistä ruoista. Hän oli lyhyt ja paksu ja vajosi syvälle lumeen. Hänen hengityksensä kulki raskaasti.

Loput kulkivat Ninan perässä. Vovkan vaimo veti samanaikaisesti kahta kärryä, yksi kummassakin kädessä. Myös Vovka veti kahta täyteen lastattua kärryä. Jonon hännillä kulki Lina, hänen kärrynsä oli miltei tyhjä. Hän käveli ryhdikkäästi ja kevyesti. Kaunis nainen — punaiset hartioille valuvat hiukset ja vaaleansiniset silmät. Lina on aina huolitellun näköinen, jopa sodassa! Nelikymppisenä hän näyttää nuorelta ja urheilulliselta opiskelijalta. Kotimatkan aikana selvisi että he olivat jättäneet Maria-mummon. Vartioimaan joitain tavaroita. Ja Aza jäi hänen kanssaan.

– Meillä on siellä paljon tavaroita. Ei niitä voi heittää hukkaan, Olga selitti.

Mummot provosoivat häntä yksinkertaisella kysymyksellä:

– Mihin kaikki muut ovat jääneet?

– Pitää vielä hakea Olgan äiti, ovela Vovka sanoi näyttäen surullista naamaa.

Ja tosiaankin, kun me irrotimme tiiliä päästäksemme kiinni muurattuun rappuumme, kaikki vastapäisen talon naapurit lähtivät hakemaan "mummoa", tyhjät kärryt mukanaan. Mitä iljetyksiä! Kaikki lähtivät kotoa vain vaatteet päällään, ilman tavaroita. Nina-mummo ajettiin lumeen vain tossut päällä. Minä lähdin kotoa äidin vanhoissa kalosseissa, ilman saappaita, ja Tšetšeeni Aza pelasti ainoan jakkunsa.

Kun naapurit lähellä olevasta nelikerroksisesta talosta näkivät meidät, he tulivat luoksemme. Talo oli sama jossa armenialainen Raisa kuoli. Naapurit kertoivat:

– Kun Nikolai tuotiin kotoaan halvaantuneen äitinsä kanssa, vanha äiti alkoi tehdä kuolemaa kuljetuspanssariajoneuvojen luona. Joku sotilaista ei pystynyt katselemaan sitä ja määräsi että heidät tulee viedä sairaalaan. Kahden päivän päästä Nikolaista tuli orpo. Hän hylkäsi jäljellä olevan omaisuutensa, ja lähti pakolaiseksi kauas synnyinmaahansa. Hänellä ei ollut paikkaa mihin jäädä. Yksi hänen toisessa kerroksessa sijaitsevan asuntonsa seinistä romahti jo ennen loppiaista.

Lopulta kun hämärä jo koitti, saimme kotirappumme avattua. Asunnossamme ei ollut enää ovea! Astuessamme kotiimme meitä tervehti ensimmäisenä rei'ille ammuttu jääkaappi jonka irronnut ovi makasi sen vieressä lattialla. Astuimme asuntoomme ja näimme että lakanat olivat veressä. Magnetofonia ja televisiota ei enää ollut. Pakkaamamme omaisuus, tiskit ja sänkyvaatteet olivat hävinneet eikä edes alusvaatteita ollut enää jäljellä. Asuntomme oli lopullisesti kallistunut, asunnon käytävä ja keittiö olivat romahtaneet kellariin.

Henkilöllisyystodistuksia, muita asiakirjoja ja valokuvia ollut enää jäljellä. Monet isoäidin luota Rostovista tuomistamme ikivanhoista tavaroista olivat hävinneet. Löysin uusien saappaitteni varret, joku oli leikannut ne irti. Kaikki on sotkettu. Tavarat ja sängyn tyyny. Olimme niin väsyneitä että puimme vain päällemme sen mitä löysimme.

Lumi satoi huoneeseen ikkunan läpi. Väliäkö sillä! Olimme kotona. Äiti teki tuikkulampun vauvanruokapurkista. Peittelimme itsemme vanhalla, resuisella matolla ja nukahdimme käytävään patjan päälle. Aamuun mennessä käteni olivat aivan jäässä. Emme löytäneet hanskoja, jopa vanhimmat niistä olivat kadonneet.

P.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

8Suosittele

8 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän arojouni kuva
Jouni Aro

On hyvä että kirjoitat, toisaalta sodasta, jossa on itse ollut mukana ei varmaankaan ole helppoa lukea tai kirjoittaa?

Itse en ole lukenut kuin valikoiden viime sotiemme päiväkirjoja. Suomenkin historia on ollut paikoin traagista, sotaa ja nälänhätää.

Aina ei ole kuitenkaan näinkään ollut, on voitu olla iloisia vapaudesta ja rauhasta. On tietenkin iloinen asia, että olet päässyt nauttimaan tästä puolesta täällä Suomessa.

Käyttäjän LeoMirala kuva
Leo Mirala

Jo Leo Tolstoi oli tykistön upseerina terrorisoimassa tserkessejä sillä suunnalla. Venäläiset ovat jatkuvasti tuhonneet Kaukaasian heimoja kansoja. On ihme että siellä on vielä heitä elossa. Mistä venäläisten julmuus pieniä kansoja kohtaan mahtanee johtua? Miksei Putinkaan lopeta terroria ja sotimista?

Käyttäjän SepSaa kuva
Seppo Saari

Tarkoittanet kai valtionterroria?

Käyttäjän arojouni kuva
Jouni Aro

Terroria on monenlaista. Kaukasuksen alueen kansat ovat olleet sodan jaloissa ja kaikesta rauhoittelusta huolimatta ilmeisesti pysyvää rauhaa ei ole saatu sanottavasti aikaiseksi? Kts. Projekt Runebergin (runeberg.org) kirjoituksista mainintoja. http://runeberg.org/tieto/10/0780.html

Vorontsov [-o’f], ven. kreivillinen ja 
ruhtinaallinen suku. 1. Mihail V. (1710-67), 
hallitusmies. keisarinna Elisabetin suosikki, tuli 1744 
varakansleriksi ja ulkoasiainministeriksi ja 1758. 
kukistettuaan Bestuzevin, valtakunnankansleriksi; 
menetti Katariina II: n noustua valtaistuimelle 
vaikutusvaltansa. 

2. Mihail V. (1782-1856). sotilas, otti osaa 
v: 11 1812-14 sotaan, oli 1819-18 Ranskaan 
jääneen ven. valtausarmeian päällikkönä; tuli 1823 
Etelä-Venäjän kenraalikuvernööriksi ja 1844 
käskynhaltiaksi K au k aasiaan, missä valloitti
Samylin linnan Dargon ja sai sen johdosta 
ruhtinaan arvon; taisteli sittemmin menestyksellä 
tserkessejä vastaan. V. 1853 hän torjui 
turkkilaisten hyökkäyksen, mutta otti pian eronsa. 

3. I Ilari on V.-D a s k o v (1837-1916), 
ruhtinas, sotilas ja hallitusmies; otti osaa vv. 
1853-56 ja 1877-78 Turkin sotiin ja niiden väliaikana 
taisteluihin Kaukaasiassa ja Turkestanissa; oli 
1881-97 hoviministerinä, 1905-15 Kaukaasian 
käskynhaltiana koettaen ei ainoastaan 
rauhoittaa maata vaan myöskin panna toimeen 
parannuksia hallinnon ja oikeudenhoidon alalla 
pääsemättä kuitenkaan sanottaviin tuloksiin. j. f. 

”Vuonna 1804 venäläiset hävittivät seudun lähes koko adygeväestön.” https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1erkessit

”Adygelaisilla kansoilla on yhteinen historia, perinnekulttuuri ja pitkälti myös sama kieli. Tšerkessit, kabardit ja adyget käyttävät kaikki itsestään nimitystä adyge. Monet pitävät niitä samana kansana, joka on jakautunut 1800-luvun venäläisvalloituksen seurauksena.”

Käyttäjän LeoMirala kuva
Leo Mirala

Moskovan ruhtinaat palvelivat mongooleja monta sukupolvea niin että heihin jäi mongoolien hallintaperiaate: Naapurit on tapettava jos he eivät alistu orjiksi. Heidän kanssa ei neuvotella.

Toimituksen poiminnat