*

ZherebtsovaPolina

Sodan sirpaleet - Tytön päiväkirja Tšetšeniasta

  • Sodan sirpaleet - Tytön päiväkirja Tšetšeniasta

Fragment

24. Syyskuuta 1999

10:05 aamulla

Tänään meitä pommitettiin vähän. Naapurit eivät menneet töihin koska olivat peloissaan. Menen äidin kanssa torille myymään ja autan häntä. Koulussa huhutaan koulun sulkemisesta. Kaikki puhuvat että tulee sota.

14:05

Kuuluu lentokoneiden mylvintää. Ne pommittavat mutta toistaiseksi kaukana. Groznyin keskustassa, missä tori sijaitsee, vain maankamaran tärinä tuntuu eikä muuta. En lähde mihinkään. Ja mihin voisin mennä? Olen täällä.

 

25. syyskuuta 1999

Tänään tappelin leipäjonossa. Azerbaidžanilaiset kauppiaat, jotka toivat tavaraa kaupunkiimme, lähtivät. Kohta ei ole enää mitään mitä voisi myydä.

Päätin myös kirjoittaa muistiin juustomunkkien reseptin koska ne ovat niin herkullisia. Paistan niitä tuoreista aineksista sitten kun tulee rauha.

 

26. syyskuuta 1999, sunnuntai

Emme menneet torille. Putket kotona olivat tukossa. Joku naapureista aiheutti tukoksen mutta ei tunnusta. Kutsuimme putkimiehen. Hän oli venäläinen ja humalassa, ja alkoi voida pahoin. Piti hakea sairaanhoitaja ja antaa hänelle pistoksia. Mies melkein kuoli sydänkohtaukseen.

Ja tukkeutuneet vesiputket jatkoivat samaan tapaan.

 

27. syyskuuta 1999, maanantai

Meidän Staropromyslovskin alueellemme, Berezkan pysäkille tippui pommi. Se osui aivan lähelle meitä. Pommitus aamusta asti... (Tästä eteenpäin päiväkirjamerkintä on kastunut.)

Haluan lukea Shakespearea, meillä on kaksitoista hänen kirjaansa. Ne ovat vanhoja, julkaistu viime vuosisadan alussa. Kirjat osti isoisäni joka oli toimittaja ja kuvaaja. Hän kuoli vuonna 1994. Ensimmäisen sodan alussa kun sairaalaa Pervomaiskajan kadulla ammuttiin.

Viime yönä näin kauheita unia.

Jatkoa

Ilta

Tänään myimme äidin kanssa torilla.

 

29. syyskuuta 1999, keskiviikko

Pommitus.

Näin Voda Vitjazin ja hän osti minulle jäätelön.

Rakkain naapurini Marjam-täti lähti Ingušetiaan.

Ei muita uutisia.

 

30. syyskuuta 1999, torstai

Siltoja pommitettiin.

Vielä: Radiossa sanottiin että lokakuun 10. päivän tienoilla Venäjän armeijan tankit tulevat.

Mietin ja päätin että jos nyt sitten on sota, pitää mennä ostamaan mustat liinavaatteet ettei tarvitse pestä niin usein.

Tappelin ja sain leivän. Ihmiset ovat tulleet hulluiksi.

 

1. lokakuuta 1999

Eilen ja toissapäivänä pommitettiin. Torilla huhutaan että seitsemänteen sairaalaan osui. Paikallisradiossa sanottiin, että 420 ihmistä kuoli ja 1000 haavoittui.

Huhut täyttävät kaupungin ja usein ne ovat keskenään ristiriitaisia. Jo elokuussa professori Nunajev, tuttu lääkäri ja sydänkirurgi, varoitti meitä uudesta sodasta mutta emme uskoneet. Ostimme uutta tavaraa varastoon myytäväksi.

Kuudes elokuuta me kuulimme että kuolleen presidentin Dudajevin leski lähti Groznyistä. Niin paljon tietoa liikkeellä. Voi uskoa vain mitä on nähnyt omin silmin eikä pidä missään nimessä  luottaa kuulemaansa.

30. syyskuuta viemärimme tukkeutui jälleen. Kutsuimme putkimiehiä mutta kukaan ei tullut. Tuskailimme itse sen kanssa ja "rakkaat" naapurimme jatkoivat putkien käyttämistä. Kannamme heidän jätöksiään ulos sankokaupalla. Torilla kaikki keskenään ystävystyneet vaihtoivat osoitteita jotta olisi missä asua, jos pommitetaan kovasti tai kodit tuhoutuvat täysin. Nazar antoi meille osoitteensa, hän myy vaimoineen elintarvikkeita. Mikrorajon, Ulitsa Kosiora 8, asunto 66. Bussi numero 29. Myös venäläinen Lelja antoi osoitteensa: "Jos olette keskustassa ja pommitus alkaa, juoskaa osoitteeseen Prospekt Pobeda 5 A. Se on torin vieressä. Meidän pihallamme on iso kellari."

On varmaankin parempi kuolla heti. Se on vähemmän pelottavaa kuin maata raunioissa ja kuolla tuskallisesti. Muistan miten venäläiset vanhukset kuolivat Groznyin keskustassa kesällä 1994. Ei ollut keinoa siirtää betonielementtejä. Heidän kotinsa tuhoutui pommituksessa. He olivat ylimmissä kerroksissa ja jäivät raunioihin jumiin. Kaikkia kansallisuuksia edustavaa väkeä tuli elementtikasan luokse. Tulijat kuulivat heidän vaikerruksensa ja itkivät. Se jatkui useita päiviä, sitten kaikki hiljeni.

Se on kamala kuolema.

Mietin myös eri uskontoja. Kaikki ovat hyviä omalla tavallaan mutta ihmiset tottelevat Jumalan lakeja huonosti.

Fatimalta, naapuriltamme keskimmäisestä rapusta, kuoli ihan pieni poika.

 

5. lokakuuta 1999, tiistai.

Olemme vielä elossa!

Kaasua ei ole ollut aikoihin ja pommitus jatkuu. Nelikerroksinen talomme on alkanut vajota tärähdysten takia. Asunnon seinät irtoavat katosta. Tänään lentokoneet pyörivät torin päällä. Monet juoksivat pakoon, myös iso vaalea poika jota kutsutaan "van Dammeksi". Hän opiskelee oikeustieteellisessä ja joskus hän antaa minun ja äidin myydä puisessa kopissaan. Sateella se on mukavaa. Mutta en pidä hänestä.

Kotona keitimme perunaa sähköisellä keittimellä. Sähkö toimii mutta ei koko ajan. Kaasun jakelu on lopetettu jotta tulituksen alkaessa tulisi vähemmän uhreja. Talot palavat, ihmiset kuolevat.

 

11. lokakuuta 1999, maanantai.

Sota on käynnissä ja kaukaa kuuluu ukkosta muistuttavaa jyrinää.

Me päätimme myydä myös lehtiä. Tanja-täti ja hänen tyttärensä Julka ovat vihaisia. He ovat myyneet lehtiä kauan ja menestyneet ja nyt me kilpailemme heidän kanssaan. Meillä ei ole vaihtoehtoja. Tavara ei myy eivätkä rahat eivät riitä ruokaan.

Toissapäivänä menin impromptu tutustumaan Sulimaan, lehtien tukkukauppiaan vaimoon. Valehtelin olevani Julkan ystävä. Joskus Julkan äiti teki töitä äidin kanssa mutta he eivät ole ystäviä, vain tuttuja. Vaimo esittäytyi, hänen nimensä on Sonja. Hän antoi minulle heti lehtiä myyntitilille.

Eilen lääkkeitä torilla meitä lähellä myyvä nainen tuli pöydällemme poikansa kaverin kanssa.

Tämä minulle tuntematon poika antoi minulle lahjaksi kauniin kirjan. Naisen nimi on Kusum. Kusum yrittää yhyttää minut poikansa kanssa. Tämä on todella pitkä ja siksi kulkee kumarassa. Hän on vaatimaton ja ujo, hänen nimensä on Daud. Poika käy valmennuskursseilla öljyteollisuuden opistoa varten. Kemiankirjat aina mukana. Daud on 21, minä neljätoista.

Äiti puhuu että minun on liian varhaista mennä naimisiin. "Pitää opiskella", hän sanoo. Kusum houkuttelee: "Sinä olet ainoa tyttö josta poikani on ollut kiinnostunut. Jos sinusta tulee hänen virallinen morsiamensa, me odotamme kunnes olet käynyt 9 vuotta koulua". Tšetšeenien mittapuulla se on mairitteleva ehdotus. Näen että poika on hyvä mutta pidän enemmän hänen kaveristaan joka lahjoitti minulle kirjan. Daudin äiti osti minulle kauniin kesäpaidan ja antoi sen minulle juhlallisesti. "Ensimmäiselle tytölle, josta poikani on pitänyt!", hän selitti lahjan.

En ole nähnyt moneen päivään toista torinaapuriamme, iloista hummaajaa jota kutsutaan Buratinoksi. Hän kertoo ihanasti tarinoita kirjoista ja elokuvista. Buratino myy kasetteja lähellämme ja antaa minulle kasetteja kotiin "vuokralle", ilmaiseksi kuunneltavaksi. Hän asuu Urus-Martanissa. Käyköön hänelle ja meille hyvin!

Patoška

 

12. lokakuuta, tiistai

En käy koulussa koska tunteja ei pidetä. Sen sijaan autan äitiä.

Toissapäivänä oli kaatosade. Joku valeli puun kerosiinilla ja sytytti tuleen. Idiootti! Siitä tuli kokko. Samaan aikaan lentokone tuli ja kierteli kauan. Ihmiset pelkäsivät. Tiputtaako se pommin? Mutta lopulta lentokone lensi pois.

Nainen, joka myy lääkkeitä, esitteli minulle siskonsa. Hän sanoi että kaikki pitävät minusta. Mutta minun pitäisi käyttää huivia jotteivat ihmiset tietäisi äitini olevan venäläinen. Silloin ihmiset suhtautuisivat minuun paremmin. Nämä aikuiset ovat puheliaita ja he antavat aina minulle jotain pientä. Ehkä minä en enää joudu olemaan yksin ja saan ystäviä?

Rakastan huiveja. En pidä Lännen emansipoituneista naisista. Kaikki vaatteet, joiden kanssa kaulahuivi on sävy sävyyn, ovat romanttisia, lempeitä ja salaperäisiä. Äidin ystävä neuvoi minua käyttämään huivia. Hän sanoi: "Silloin voin puolustaa sinua. Sinä kasvat ja tarvitset suojelua.". He eivät tiedä, että isäni isä oli tšetšeeni, eli olen tšetšeeni jos määritellään isän puolelta. Minulla on äitini sukunimi, koska äiti lähti isän luota seitsemän kuukautta ennen syntymää eikä halunnut palata.

Myöhemmin äiti hankki lääkärintodistuksen jonka mukaan olin seitsemän kuukauden keskonen. Näin hän kirjasi minut omiin nimiinsä. Kaikista huvittavinta on että isäni äiti oli juutalainen. Heillä kaikki määritellään äidin mukaan. Eli hän on juutalainen? Haha. Tämän vuoksi pidän itseäni maailman lapsena.

Isääni en ole koskaan tavannut. Tiedän että hänellä on poika ensimmäisestä avioliitostaan. Ensimmäinen vaimo oli myös venäläinen, nimeltään Tanja. Varhaisesta lapsuudesta asti minulle on sanottu isän olevan kuollut mutta en halua uskoa sen olevan totta.

Tänään kauppapaikallemme tuli rakas Leila-täti. Kun olin vastasyntynyt, hän toi minut sairaalasta äidin ja isoisän luokse. Leila auttoi meitä aina. Aikanaan hän oli äidin kanssa töissä suuressa Punainen moukari -tehtaassa. Äiti oli hankintsastolla, Leila oli myyntiosastolla. Erinomainen nainen, parhaimpia ihmisiä! Leila lupasi tuoda itse tehtyä hilloa ja marmeladia. Hän ehdotti että kutsuisimme äitiä tšetšenialaisella nimellä. Nyt torilla ja kotona kaikki kutsuvat äitiä Leilaksi.

Äidin vanha ystävätär tuli luoksemme ja alkoi saman tien suostutella häntä lähtemään. Äiti ei korvaansa lotkauttanut vaan sanoi:

– En tiedä mitä ihmisiä muualla asuu. Miten muissa paikoissa asutaan? En tiedä tapoja enkä sääntöjä. Meillä ei ole missään lähisukulaisia eikä tuttuja. Elin täällä koko elämäni, 15-vuotiaasta asti. Täällä on kaksi sukuni hautaa, isoäidin ja isän. Minulla on oma asunto, mikä on tärkeää. Ja Ruslan. Vaikka se onkin epävirallinen avioliitto, se on tuki ja turva. Olen tottunut elämääni ja olemme olleet yhdessä jo vuosia. Jos lähden lapsen kanssa, mitä tapahtuu? Olemme kodittomia ja yksin?"

Leila pudisteli päätään ja toisti:

– Täällä ei ole rauhaa. Ei anneta elää. Yhdet estävät, tai toiset! Haluaisin että meidän tyttö ei menisi varhaisin naimisiin eikä joutuisi kotiorjaksi. Mutta en tiedä missä on paremmin. Meidän nuorisomme on vaatimattomampaa.

Leilan tytär asuu isänsä perheessä ja he näkevät harvoin. Leila meni toista kertaa naimisiin mutta uudesta avioliitosta ei ole lapsia. Siksi hän rakastaa minua, olen hänelle kuin oma tytär ja hän antaa minulle lahjoja.

Suutuin kamalasti tšetšeenille jota kutsutaan "van Dammeksi". Hän näki minut huivi päällä ja nauroi:

– Ketä varten pukeuduit noin? Mihin olet menossa? ja sylkäisi varta vasten maahan, sika.

Kerran hän lähetti tädin luoksemme tutustumaan.

Täti kierteli äitiä ja kestitti häntä. Se on tapana idässä, näin etsitään soveliaita kumppaneita. Hän pyysi minua avoimesti veljentyttärekseen mutta he salasivat että veljenpojalla oli jo yksi vaimo! Toiset kertoivat meille siitä.

Minä en pidä "van Dammesta". Hän on vaalea, harmaasilmäinen tšetšeeni mutta näyttää kuin venäläiseltä Vanjalta mistä tahansa kylästä. Iso kaveri, mutta pelkuri.

P.

 

13. lokakuuta 1999

Öisin kuuntelemme tykkitulta ja päivisin myymme torilla.

Riitaannuin Tanjan ja Julkan kanssa. Sonja suhtautuu meihin aiempaa kielteisemmin. En tiedä miksi, ehkä hän tympiintyi pyyntöihini. Vai sanoivatko kilpailijamme hänelle jotain?

Nyt pukeudun huiviin kuten Kusum-täti. Kusum kehuu minua usein. Hän istuu luonamme torilla, sukii hiuksiani ja kutsuu:

– Mennään, tehdään sinulle permanentti!

Daudin kaveri tuli taas ja osti minulle jäätelön. Pitääkö hän minusta? Tietäisipä Daudin äiti Kusum siitä. Poika kysyi minulta kuinka vanha olen. Kun hän kuuli minun olevan vain neljätoista, hän yllättyi:

– Olet niin pieni! Luulin että olisit vanhempi. Tiedätkö mitä? Muistutat prinsessa Buduria minun lempisadustani.

Tuolloin rohkaistuin ja sanoin että hän on Aladdin. Katsoimme kauan toisiamme ja olimme hiljaa. Yllätyin omasta rohkeudestani. Aikaisemmin olin poikien kanssa vain hiljaa ja kuuntelin, mutta nyt puhuin. Aladdinilla on kauniit silmät. Hänen hiuksensa ovat mustat ja kiehkuroilla, olkapäihin asti.

Hän tosiaan näyttää aivan prinssiltä! Muistin että näin hänet unessa. Kauan sitten kun olin vielä pieni lapsi enkä käynyt vielä koulussa.

Aladdin sanoi että hän on 23-vuotias. Hänen isällään on toinen perhe. Lisäksi on äiti ja sisko (tai siskoja, en kuullut) ja he asuvat kylässä. Aladdin joutui hämilleen, katseli kauan kenkiään ja lähti hiljaa pois.

Polina

 

14. lokakuuta 1999

Aamulla kävin koulussa. Voi olla että se on kiinni kevääseen asti. Koulusta menin suoraan äidin luokse torille. Äiti odottaa isäpuoltani joka lähti auttamaan ystäväänsä muuttamaan pois kauan sitten, 19. syyskuuta. Siitä lähtien emme ole kuulleet hänestä mitään.

Tärkeintä on myydä tavarat, valita uusimmat vaatteet, lempikirjat ja lähteä pois. Kauppa käy tuskin lainkaan. Ruokstosten jälkeen mitään ei jää säästöön. Minua huolestuttavat lehtijutut siitä miten pakolaiset kulkevat puolet matkasta jalan, vääntyen tavaroidensa alla. Miten he jäätyvät! Miten pakolaisten autoja ammutaan tiellä! Reitti kaupungista ulos on erittäin vaarallinen.

Meillä ei ole yhtään rahaa jolla voisimme vuokrata asunnon pakomatkalla. Myymme Bakusta tuodun tavaramme samalla hinnalla mitä maksoimme siitä, jopa tappiollisesti! Vain jotta saisimme edes vähän rahaa.

Kaikki nuoret ovat pukeutuneet sotilasasuihin. Univormu sopii monille mutta aseita heillä ei ole, vain radioita. Konekivääreitä on vain vanhoilla miehillä, kolmekymmentävuotiailla ja sitä vanhemmilla.

Kusum itkee ja kertoo että hänen poikansa lähti kotoa. Hän pyytää äidiltä apua saadakseen pojan takaisin. Hän pyytää minulta lupaa sanoa että suostun hänen kanssaan naimisiin. Vain jotta hän jättäisi uudet tuttavansa ja palaisi kotiin.

Me kannatimme Kusumin ideaa. Varoitin etten aio pysyä hänen poikansa kanssa mutta autan ilman muuta. Lopulta Kusum ei kuitenkaan ottanut minua mukaan matkalle vaan lähti matkaan yksin. Hän kuitenkin palasi ilman poikaansa. Daud sanoi luottavansa tovereihinsa ja että hän tulisi pysymään heidän rinnallaan loppuun saakka.

Me kaikki itkimme.

Prinsessa Budur

 

20. lokakuuta 1999

Tänään aamulla en pitkään aikaan voinut keskittyä ja tulla tolkkuihini. Näin unta maanvyörymästä vuorilla, suuresta vyörymästä jossa monia ihmisiä kuoli. Näin miten valtavat kivenlohkareet lensivät. Ne musersivat ja tuhosivat. Piilouduin, juoksin ja putosin. Pienet kivet iskivät minuun kipeästi.

Heräsin kauhuissani ja makasin kauan paikoillani. Kädet ja jalat puutuivat. Sainpa pelätä unissani! Sitten alkoi kova tykkituli mutta kaikki on kunnossa.

P.

 

22. lokakuuta 1999, perjantai

Minä ja äiti haavoituimme 21. lokakuuta. Uneni toteutui odottamatta ja kauhealla tavalla. Näin kuolleen naisen joka istui pöydän äärellä. Haavoittuneet piileskelivät kahvilassa ja porraskäytävissä. Miehet, vapaaehtoiset pelastajat veivät uhreja autoihin. Ensimmäiseksi vietiin vakavasti haavoittuneet.

Kaikki alkoi odottamatta, viiden aikaan. Keräsimme kahteen kassiin myymättä jääneet tavarat, yhden minulle ja toisen äidille. Luoksemme tuli Kusum jolla oli mukanaan pieni lapsi. Seisoimme ja juttelimme kun yhtäkkiä kirkas salama valaisi taivaan vaikkaei aurinko ollut vielä laskenut. Sitä seurasi kova jyrinä.

Kauhusta kierimme myyntipöytämme alle, minkä jälkeen istuimme rautaisten kioskien välissä. Muuta suojaa lähellämme ei ollut. Räjähdys. Ja toinen. Vaikutti siltä kuin jokin räjähtäisi uudelleen ja uudelleen. Hukkasimme tavaramme juostessamme Doma mody -kauppaan. Se on aivan Groznyin keskustassa, Rosa Luxemburgin kadulla.

Kun juoksin, valtava sirpale, kuin jälleen yhden räjähdyksen kaiku, vihelsi aivan vierestä. Se ei leikannut minua vaan ajan, kuin lämpimän veden joka valui johonkin alas. Seisoin kuivuneessa uomassa ja ymmärsin heti, ettei äiti eikä kukaan muu voi pelastaa minua kuolemalta jos huutaisin apua. Kuolema ja minä — ainoastaan me olimme kiinni toisissamme tässä maailmassa. Ei ollut mitään mikä olisi voinut tulla väliimme ja suojella minua ruumiillaan. Yhtäkkiä minua alkoi naurattaa enkä tarvinnut mitään. En tavaraa, laukkuja enkä mitään arvokasta. Ymmärsin etten tulisi viemään mitään mukanani.

Kova isku... ja aika palautui tulisten kipinöiden kanssa jotka sirpale iski pääni vieressä olevasta seinästä. Jonkun pienet metalliset leuat repivät jalkojani mutta jatkoin juoksuani inertian voimalla. Vasta muutaman askeleen jälkeen kaaduin ja minut nostettiin ylös.

Syöksyimme asuintalon rappukäytävään mutta toisen oven paikalla ollut verkko sulki reittimme. Juoksimme sisäpihalle šokissa ja heittäydyimme vieressä olevan toisen asuintalon rappukäytävään. Taloon jossa oli aikaisemmin kalastusvälinekauppa.

Kun istuuduin ja vajosin kiinni nurkkaan, iskevä kipu jaloissa antoi tuntea itsensä. Äiti ja Kusum työnsivät ja heittivät tšetšeenitytön samaan rappukäytävään. Tytön polvi oli myllerretty hajalle. Ensimmäistä kertaa näin että ihmisen luut ovat valkoisia. Tyttö oli šokissa ja puhui vain: "Sattuu, sattuu, sattuu!"

Rapussa oli naisia ja lapsia. Äiti sanoi että hänellä on reikä takin taskussa ja että reittä polttaa hieman. Toinen sirpale päätyi äidin taskuun. Kun miehet katsoivat rappuumme, kaikki huusivat että ensimmäiseksi pitää viedä sairaalaan jalaton tyttö. Hän oli menettänyt paljon verta. Ulkonäön perusteella tyttö oli 17–20 -vuotias. Hänet vietiin pois.

Vapaaehtoiset tulivat uudestaan rappuun. Nuoria miehiä, joukossaan Aladdin. He päättivät viedä minut sidottavaksi Pobeda-kadulle apteekkiin, entiseen leipäkauppaan. Aladdin kantoi minua käsissään ja kuiskaili minulle:

– Älä itke, prinsessa. Älä pelkää, apu on tulossa!

Äitiä vietiin meidän takanamme. Kasseja, jossa myyntitavaramme olivat, ei myöskään unohdettu, sekasorrosta huolimatta. Kuljimme Doma mody -vaatekaupan pihan läpi. Yhteen aikaan asuimme siellä äidin kanssa toimittaja-isoisäni luona.

Kun meitä kannettiin tulituksen läpi, näin kolme kuollutta. Ne makasivat erillään toisistaan ja joku oli peitellyt ne pahvilla. Yksi kuolleista oli nainen ja yksi mies mutten nähnyt kumpi kolmas oli. Luulen että lapsi.

Meidät kannettiin apteekkiin ja tuntematon nainen veti sirpaleen pois äidin reidestä. Minun jalkani vain sidottiin, koska toinen sirpale oli liian syvällä ja muiden poistaminen olisi tehnyt liian kipeää. Aladdin sääli minua, silitti päätäni ja jyrsi keksiä.

Päätimme että pitää lähteä kotiin koska sairaalat ovat täynnä haavoittuneita vanhuksia, naisia ja lapsia. Torilla myyvät lähinnä vain vanhukset, naiset ja lapset. Miehiä on vähän, oikeastaan ei lainkaan.

Olimme kaukana räjähdyksen keskuksesta, melkein kolmen korttelin päässä. Kuinka paljon siellä on kuolleita? Meille ennestään täysin tuntemattomat ihmiset toivat meidät kotiin. Molemmat korvani olivat osittain kuuroutuneet. Kuulin kovaa huminaa ja olin puoliksi pökerryksissä. Maailma leijui ympärilläni ja kuulin kun joku toisti:

Joka on tehnyt Polinalle hyvää, on sen näkevä

Joka on tehnyt Polinalle pahaa, saa sen havaita

Se on osa rukousta joka oikeasti menee näin:

Joka on tehnyt hyvää hiukkasenkin verran, on sen näkevä

Joka on tehnyt pahaa hiukkasenkin verran, saa sen havaita

Korvissa soi ja sekavuustilassa olin kuulevinani oman nimeni.

Aamulla kipu jalassa koveni. Join särkylääkkeen ja unilääkkeen mutta kipu vain paheni. Sain juuri ja juuri nukahdettua kun kissamme, joka haistoi veren siteen läpi, ryömi peiton alle ja iski hampaansa kiinni oikeaan jalkaani. Se oli kamalaa. Ajoin kissan pois läimäytyksillä.

Olimme tuskin saaneet aamiaisen syötyä kun äiti alkoi kyselemään voisiko joku naapureista viedä minut lääkärille. Yläkerran naapurit suostuivat. He suuntasivat Ladallaan sairaala numero yhdeksään joka on keskussairaalamme. Lääkärit sanoivat saman tien:

– On tehtävä röntgen mutta se ei ole mahdollista. Sähkönjakelu on katki ja generaattorien diesel katosi johonkin sekasorron aikana.

Mutta minut lähetettiin joka tapauksessa leikkaussaliin. Likaisen ja hämärän osaston ensimmäisessä kerroksessa käyskenteli raidallinen kissa. Se hankasi itseään tuolinjalkaan ja kehräsi. Sepposen selällään olevien ovien kynnyksellä seisoi itkettyneitä ihmisiä. Kaikki oli veressä. Ympäriinsä oli vaatteiden palasia, jotain lakanoita ja juoksevia ihmisiä. He etsivät sukulaisiaan ja tuttuja. Lievästi haavoittuneet olivat jonottaneet lääkärille pääsyä eilisestä lähtien, tuoleilla ja lattialla istuen.

Ihmiset, joiden läheiset olivat jo kuolleet sairaalan seinien sisällä, vaikersivat hiljaa. Joku tšetšeeninainen kirkui kauheasti. Hänen lapsensa olivat kuolleet. Keski-ikäinen nainen pyysi rahaa poikansa leikkaukseen ja lääkkeisiin, ja hänelle annettiin.

Minua tutkinut lääkäri oli väsynyt, pysyi juuri ja juuri jaloillaan. Hän kertoi että yöllä leikkauksien aikana sähköt katkesivat useasti. Kymmenille ihmisille tehtiin leikkauksia ja monet kuolivat.

Nuori saksalainen toimittaja silmälaseissa ja ruutupaidassa kyseli lääkäreiltä yön aikana haavoittuneiden ja kuolleiden määrää ja yleisimpiä vammoja. Minulta hän kysyi oliko se pelottavaa.

Lääkäri antoi lukuja. Sanoi ettei kaikkea kirjattu sekasorrossa muistiin. Siksi tilanne on kottinen eivätkä monet löydä kadottamiaan ihmisiä. En muista lukuja tarkasti joten en voi sanoa niitä. Minut unohdettiin puuduttaa kun haavojani leikattiin. Paruin, mutten kehdannut huutaa. Lääkäri huomasi virheensä ja antoi pistoksen.

Äiti osti kaikki määrätyt lääkkeet ja ruiskut sairaalan myymälästä. Lisäksi hän osti jäykkäkouristusrokotuksen. Lääkärit etsivät sirpaleita mutta eivät löytäneet niitä.

– Ilman röntgeniä emme voi auttaa. Kaivelisimme jalkasi suotta rei'ille, sanoivat lääkärit. Etsikää joku paikka missä röntgen toimii. Poistimme vain pieniä sirpaleita. Äidin reisi oli laastaroitu ja hän pystyi kävelemään. Ostimme särkylääkkeitä, paljon siteitä, antiseptisiä pyyhkeitä ja viherspriitä.

Budur

 

Kirja  SODAN SIRPALEET – TYTÖN PÄIVÄKIRJA TŠETŠENIASTA

 

***   Ohjushyökkäys Groznyin 21. lokakuuta 1999. 

 

Ensimmäinen Tšetšenian sota, 1995

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän tapiosimonen kuva
Tapio Simonen

Mielenkiintoinen kirjoitus!

Silminnäkijöiden ja kokeneiden todellisuus on erilainen kuin vallanpitäjien ”yksi totuus”.

Laitan tähän muutaman kysymyksen (ei tietenkään tarvitse vastata, jos et halua):

1. Jatkatko näitä kirjoituksia tällä US-foorumilla?

2. Mitä kaikkea kirjasi kertovat Tshetshenian sodista tai nykypäivästä?

3. Onko sinulla tietoa Moskovassa 2002 tapahtuneesta teatteri-iskusta?

4. Iskun tekijöitä oli noin 30, joista puolet tshetsheeni-naisia (virallinen totuus).

5. Heidät nukutettiin RUS-sisäministeriön joukkojen fentanyyli-opioidi-iskulla ja sen jälkeen tapett
iin ampumalla päähän.

6. Olit silloin nuori (noin 17-v), mutta onko muuta tietoa tästä terrori-iskusta?

7. On aina mielenkiintoista saada tietoa ihmisten kokemuksista, ne eroavat usein ns. virallisesta totuudesta. ”Kaukasuksen totuus” on erilainen kuin ”Kremlin totuus”.

8. Lopuksi TALOUDELLINEN kysymys: Groznyi on tänä päivänä (televisio) aivan (ainakin keskusta) uusien ja modernien rakennusten kaupunki. Sodassa raunioitunutta kaupunkia ei näy, tai ei ainakaan näytetä. Onko Venäjän hallinto myöntänyt tähän rahoitusta virallisesta RUS-budjetista tai mistä rahoitus ja rakennusfirmat ovat peräisin? Keski-Aasiasta. Azerit ovat käyneet siellä kauppaa.

9. Jos on yksityistä rahoitusta, se on tietenkin hyvä juttu (ei pidä olla liian riippuvainen Kremlistä).

Mitä mieltä olet Suomen nykyisestä ”suomettumisesta”? Onko Suomen ja Venäjän nykyiset suhteet OK?

Luen kirjoituksesi ja myöhemmin ilmestyneet (?) paremmalla ajalla, koska ne kiinnostavat.

Laitan tähän oman sivustoni tällä hetkellä kuumimmat aiheet, jotta näet, etten edusta mitään virallista ja ainoata totuutta, trollitehdasta tai ”salaista poliisia”.

Olen vain suomalainen patriootti, joka on kiinnostunut ”kaikesta joka liikkuu”. Kuten motostani näet, ei pidä juuttua yhteen totuuteen.

http://www.tapionajatukset.com/125

PS. Kiitos kirjoituksestasi ja Tervetuloa Suomeen!

Käyttäjän ZherebtsovaPolina kuva
Polina Zherebtsova

1. Jatkatko näitä kirjoituksia tällä US-foorumilla?

Kyllä jatkan.

2. Mitä kaikkea kirjasi kertovat Tshetshenian sodista tai nykypäivästä?

Nykyään kirjoitan erilaisia kirjoja. Nykyisessä diktatuurissa valtaapitäviä vastaan ei saa sanoa mitään, muuten joutuu joko vankilaan, pahoinpidellyksi tai tapetuksi. Jos katsoo pakolaisia, jotka tulevat Eurooppaan ja pyytävät turvapaikkaa, Tšetšenia on vieläkin rauhaton ja raskas paikka, eikä mistään demokratiasta ole puhettakaan.

3. Onko sinulla tietoa Moskovassa 2002 tapahtuneesta teatteri-iskusta?

Silloin asuin Tšetšeniassa ja kirjoitin ihmisten mielipiteistä siellä.

4. Iskun tekijöitä oli noin 30, joista puolet tšetšeeninaisia (virallinen totuus).

Kaikki tiedot olivat sanomalehdistä, joita me luimme.

5. Heidät nukutettiin RUS-sisäministeriön joukkojen fentanyyli-opioidi-iskulla ja sen jälkeen tapettiin ampumalla päähän.

Anna Politkovskaja kirjoitti artikkelin tästä asiasta.

6. Olit silloin nuori (noin 17-vuotias), mutta onko muuta tietoa tästä terrori-iskusta?

Olin toimittaja Tšetšeniassa ja kirjoitin mitä tapahtui vain siellä. Myös minulla oli päiväkirja.

7. On aina mielenkiintoista saada tietoa ihmisten kokemuksista, ne eroavat usein ns. virallisesta totuudesta. ”Kaukasuksen totuus” on erilainen kuin ”Kremlin totuus”.

Se on totta. Minä ja muut ihmiset eivät usko mitä sanotaan TV:ssä tai sanomalehdissä. Kun tulimme Venäjälle, muutuimmekin paikallisväestön silmissä tšetšeeneiksi. Meihin suhtauduttiin todella huonosti. Nationalismi kumpuaa Venäjällä sisältäpäin. Ajatellaan, että kaikki muut, esimerkiksi tšetšeenit, ovat mustia, eivätkä ole kunnon ihmisiä.

8. Lopuksi TALOUDELLINEN kysymys: Groznyi on tänä päivänä (televisio) aivan (ainakin keskusta) uusien ja modernien rakennusten kaupunki. Sodassa raunioitunutta kaupunkia ei näy, tai ei ainakaan näytetä. Onko Venäjän hallinto myöntänyt tähän rahoitusta virallisesta RUS-budjetista tai mistä rahoitus ja rakennusfirmat ovat peräisin? Keski-Aasiasta. Azerit ovat käyneet siellä kauppaa.
9. Jos on yksityistä rahoitusta, se on tietenkin hyvä juttu (ei pidä olla liian riippuvainen Kremlistä).

Nyt Tšetšeniassa on Kremlin valta.

10 Mitä mieltä olet Suomen nykyisestä ”suomettumisesta”? Onko Suomen ja Venäjän nykyiset suhteet OK?

Syksyllä 1994 meitä tulittivat lentokoneet. Ne pudottivat pommeja suoraan kaupungin ja ihmisten päälle. Todella moni kuoli, eikä lentokoneissa ollut mitään tunnuksia. Moskova virallisesti kiisti kaiken, he sanoivat, etteivät he tiedä, kenen koneita ne ovat.

Еi saa luottaa Venäjään.

Käyttäjän henry kuva
Henry Björklid

Joskus 2000 vuonna kun ensi kerran kuulin Tsetseenian sodasta muutakin kuin mitä mediassa kerrottiin, tuntui kaikki epätodelliselta.

Tuo tarina on varmasti tosi.

Henry

Käyttäjän tapiosimonen kuva
Tapio Simonen

NÄKEMINEN KOKEMINEN KUULEMINEN LUKEMINEN

Jos näemme ja koemme jotakin, se on totta (ellei esim. mentalisti ja maagikko Noora Karma vaikuta meihin). Jos kuulemme tai luemme jotakin, se VOI OLLA totta, mutta myös dis-informaatiota, propagandaa tms.
Mistä siis tiedämme, mikä on totta? Emme mistään. Meidän on analysoitava kaikkia lähteitä.

OMAT KOKEMUKSET vs HISTORIA vs SUURVALTOJEN KAUNISTELTU TOTUUS

”Tämä tarina on tosi” sanoi legendaarinen Tapio Rautavaara aikoinaan (muuten, kuulin tämän omilla korvillani kun olin läsnä ”kulkuriveljeni Janin” tilaisuudessa, josta Tapsa siitä lauleli!).

Polinan kirjoitelma ei ole tarina, se on todellinen kokemus ja se kertoo ns. Tshetshenian Toisesta Sodasta.

Kaukasuksella ja näin myös Pohjois-Kaukasiassa on sodittu aina.

Ekassa sodassa RUS sai ns. turpiinsa (ja myös Afganistanissa) tai kuten jenkit aikoinaan Vietnamissa , kun Ho:n panssarit 1975 rikkoivat Saigonissa Etelä-Korean pressan palatsin aidat ja jenkit pakenivat kauhuissaan lähetystönsä katolta helikoptereilla.

Kuten tiedämme, nykyisin Kreml haluaa pitää kiinni omista tarinoistaan, ”etäpesäkkeistään” ja lisätä ”kasvaimiaan” kohti länttä:

https://asiakas.kotisivukone.com/files/tapion.ajat...

https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1et%C5%A1enia

Toimituksen poiminnat