*

ZherebtsovaPolina

Kirje Hodorkovskille

Joulukuussa 2013 Venäjän poliittinen vanki numero yksi, Mihail Hodorkovski, antoi heti vankilasta päästyään seuraavan lausunnon: ”Putin ei ole heikko mies. Olen valmis taistelemaan Pohjois-Kaukasuksen säilyttämiseksi maani osana. Tämä on meidän maatamme, me olemme taistelleet sen itsellemme!” Kirjoitin Hodorkovskille avoimen kirjeen, johon hän ei kuitenkaan virallisesti vastannut. Mutta minä jouduin uudelleen kokemaan painostusta ja uhkauksia sen jälkeen, kun venäjänkielisessä internetissa tämän kirjeen oli lukenut puoli miljoonaa kävijää, joista suurin osa on miettinyt uudelleen kantaansa Tshetshenian sotaan. Venäjällä oli aina peitelty totuutta Tshetshenian sodasta, ja monet uskovat vieläkin viralliseen propagandaan.

 

Kirje Hodorkovskille

Mihail Hodorkovski, kirjoitan Teille Suomesta. Nimeni on Polina Zherebtsova. Olen poliittinen pakolainen Venäjältä. Nyky-Venäjältä, jossa jo vuosia on ollut johdossa herra Putin. Koko elämäni ajan olen kirjoittanut päiväkirjaa. Synnyin Kaukasuksella, Groznyin kaupungissa.

Kun olin yhdeksänvuotias (v.1994), venäläiset panssarivaunut piirittivät kaupunkini – ja silloin talot alkoivat muuttua raunioiksi yhdessä asukkaittensa kanssa.

Onko Teidän taloanne ammuttu panssarivaunusta, herra Hodorkovski? Minun taloani on. Yläkerrokset olivat tulessa, lapset huusivat sietämättömästä kivusta, kun heidän kehoissaan oli sirpaleita.

Isoisäni, toisen maailmansodan käynyt, oli juuri silloin sairaalassa Pervomaiskin kadulla ja kuoli siinä tulituksessa. Hän oli jo paranemaan päin, äiti ja minä halusimme hakea hänet kotiin. Emme pystyneet viikkoon edes hautaamaan häntä. Ympärillä taisteltiin.

Tiedän, että te olette kestänyt paljon, olitte vankilassa. Mutta sanokaa, voitteko kuvitella, miten potilaat huutavat kivusta, kun heidän sairaalaansa ammutaan ja heille täysin saavuttamattomissa oleva pommittaja pudottaa heidän päälleen puolitoistatonnisen pommin?

Etsimme puhtaampaa lunta, keräsimme sitä ja siivilöimme kankaan läpi, jotta saisimme juoda. Lumi ei ollut valkoista, ei lähellekään sitä, mitä näen nykyään Suomessa. Se oli tummanharmaata ja maultaan kitkerää, koska ympärillä oli tulipaloja. Öljynjalostamo oli tulessa, samoin kokonaiset asuinkorttelit. Päästääkseen käsiksi ihmislihaan pommit raatelivat ensin kiven ja betonin. Ja talot olivat täynnä ihmisiä, eikä ollut paikkaa minne juosta piiloon.

Me kaatuilimme nälän heikentäminä, piilouduimme asuntojen nurkkiin, jotka olivat jo romahtamaisillaan. Ja rotat vilisivät vinkuen jaloissamme, niillä oli kylmä.

Rotat nukkuivatkin kanssani eteisen kylmällä lattialla, enkä minä ajanut niitä pois, koska ymmärsin, että nekin kärsivät samasta ”venäläisestä demokratiasta”!

Meidän kissamme kuolivat kestämättömän ruokavaliomme takia, johon kuului suolaisia tomaatteja, joilla ruokimme niitä kerran muutaman päivän sisällä.

Jotta olisi löytynyt jotain syötävää, oli kuljettava vieraiden rauniotalojen kellareissa, joista moniin valloittajat olivat vetäneet esteeksi ohuen hopeanvärisen langan, sen päälle astuessa oli vaara joutua suoraan Paratiisiin.

Haluatteko kuulla, kuinka seisoin betonilaattojen vieressä, joiden alla venäläisiä vanhuksia teki kolmen vuorokauden ajan kuolemaa Groznyin keskustassa tukehtuen säpäleisiin ja betonipölyyn?

Kukaan ei pystynyt nostamaan laattoja ja poistamaan esteitä! Ihmiset itkivät ja rukoilivat, mutta eivät voineet tehdä mitään. Ihmisille, jotka kuolivat omien talojensa alle, ei saatu edes kunnon hautaa tässä ”maassa, jonka me olemme taistelleet itsellemme”.

Tämä helvetti toistui monen monta kertaa 10 vuoden ajan – niin pitkään jatkui sota Kaukasuksella, Tshetshenian tasavallassa.

Elokuussa 1996 meidän rappuumme osui ammus venäläisestä vartiopisteestä: se repi naapurit palasiksi.

 Minä olin silloin jo 11-vuotias.

Kun astuin porraskäytäväämme, jalkani upposivat vereen. Veri virtasi seiniltä ja katolta, ja vieressä huusivat kivusta vielä elossa olevat naapurit.

Siitä lähtien, herra Hodorkovski, minä en enää ole uskonut Venäjän johtajiin! Minä en hyväksy tällaista hintaa voitetusta maasta ja sen yhtenäisyydestä! Näin tekivät juuri ”heikot miehet”, eihän voimakas ihminen tarvitse voimansa näyttöön tapettuja lapsia ja naisia.

Itse asiassa he ovat oman kansansa pettureita.

Vuonna 1999, kun ”humanitäärisillä käytävillä” ammuttiin pakolaisia ja poltettiin heitä elävältä linja-autoissa, me emme pystyneet lähtemään kaupungista. 21. lokakuuta 1999 Groznyin torille ”lensi” raketti! Päivällä, kun siellä tungeksi tuhansia ihmisiä.

Myöhemmin ilmoitettiin, että ”se oli terroristien tori”, joita vastaan hyökkääjät taistelivat!

Siis terroristeja olivat lapset, vanhukset ja naiset, jotka myivät torilla kasviksia, karamelleja, leipää, savukkeita, sanomalehtiä jne. Ja itse tori olikin ”asekauppapaikka”, vaikka itse en koskaan nähnyt siellä aseita, vaikka joinakin päivinä kuljin läpi kaikki kaupparivit tavaralaatikko käsissä.

En pystynyt lepäämään koulun jälkeen enkä koululomilla, elääkseni minun oli tehtävä työtä.

Myin tavaraa tällä torilla. Ihmisille ei maksettu palkkoja eikä eläkkeitä. Ihmiset vain yrittivät pysyä hengissä. Äitini ei saanut palkkaa vuoteen. Se varastettiin. Ja niin me kaupustelimme torilla, jotta voisimme ostaa leipää ja jäisimme henkiin.

Ei meitä olisi tarvinnut alkaa ”valloittaa” ja muuttaa elämäämme silkaksi helvetiksi.

Meillä oli muutenkin vaikeaa, ilman pommeja ja Grad-raketinheittimiäkin!

Kun Groznyin torille osui raketti, olin kolmen korttelin päässä sen räjähdyspaikasta. Näin tulen, joka nousi maasta taivaaseen asti ja sitten kuulin korvia huumaavan räjähdyksen.

Jaloistani löytyi 16 sirpaletta.

Mutta mitä tapahtuikaan ihmisille, jotka olivat vielä lähempänä räjähdyskeskusta? Irronneita käsiä, jalkoja, päitä ja pölyksi muuttuneita ruumiita.

Oman äitinsä ruumiin lapset tunnistivat hiuspinnin tai puseron napin perusteella…

Onko kukaan saanut anteeksipyyntöjä? Tai korvausta siitä helvetistä? Kuka on saanut? Minä en saanut muuta kuin uhkauksia ja määräyksiä ”panna suu kiinni”, koska olin niiden tapahtumien silminnäkijä. Tällaiset ovat nyky-Venäjän vallan kasvot.

Tappaa, valehdella, valloittaa. Ja sitten tämän nimi on ”voitto, saavutus”?

Vuonna 2000, 19. tammikuuta minua, äitiäni ja eloon jääneitä naapureitamme uhattiin teloituksella! Meidät pantiin seisomaan rotkon reunalle ja ammuttiin päittemme yli. Vanha naapurimummo putosi polvilleen ja huusi: - Mitä olette tekemässä? Mehän olemme omaa kansaa! Olemme venäläisiä! Älkää ampuko meitä!

Kaukasus on omalaatuinen seutu. Siellä ovat sekoittuneet monet kulttuurit ja kansallisuudet, elämäntavat ja ruokatottumukset.

Talossamme oli 48 asuntoa, joista 10 oli tshetsheenien, muissa asui venäläisiä, armenialaisia, romaneja, azereita, ingusheja, juutalaisia, puolalaisia…

Me elimme sovussa niin kauan, kun alkoi sota! Sota vei mennessään kaiken: elämän, ystävyyden, rakkauden! Se hävitti kaiken.

Selviydyttyään hengissä epäinhimillisistä oloista Tshetsheniasta ja muilta Venäjän alueilta kotoisin olevat ihmiset kohtasivat ja kohtaavat nytkin elämässään mitä kauheinta syrjintää, vainoja ja uhkauksia.

 Vallanpitäjät eivät siedä heidän kertomuksiaan joukkomurhista ja teloituksista ilman oikeutta. He luokittelevat kaikki ihmiset ”tshetsheeneiksi” riippumatta heidän etnisestä syntyperästään.

Minä itse olen törmännyt siihen.

Minulle ei annettu ulkomaanpassia lähes vuoteen. Teille taas se tehtiin päivässä, ja vielä kohteliaasti tuotiin yksityislentokoneen portaille. Kaksoisstandardit – sehän on juuri se, mikä erottaa itsevaltiuden demokratiasta…

Tunnen kovasti myötätuntoa Teidän vankeutenne vuoksi ja olen sitä mieltä, että tämä tuomio oli epäoikeudenmukainen ja poliittinen. Ja vielä nytkin olen sitä mieltä, että ehkä Teitä on painostettu. Mutta kun Te lehdistötilaisuudessa sanoitte: ”Putin ei ole heikko mies. Olen valmis taistelemaan Pohjois-Kaukasuksen säilyttämiseksi maani osana. Tämä on meidän maatamme, me olemme taistelleet sen itsellemme!”, niin ajatelkaa, että Teidänhän on sitten pakko jakaa vastuu niistä sotarikoksista, jotka Kaukasuksen tapauksessa eivät ole ”taistelun” lieveilmiöitä, vaan sen ydin.

Lukekaa päiväkirjaani.

Lukekaa, miten meitä valloitettiin.

Miten me hautasimme tulituksessa kuolleita naapureita peittäen haudat oksilla, etteivät nälkäiset koirat pääsisi kaivamaan niitä auki ja ahmimaan vainajia.

Miten tuhansia lapsia ja naisia murhattiin Tshetshenian tasavallassa. Vieläkö haluatte tällaisen Venäjän yhtenäisyyttä?

Minä en halua.

Enkä tarvitsekaan sen maan kansalaisuutta. Vieroksun sitä kuin häpeällistä orjanleimaa.

 

24.12.2013.

http://grani.ru/blogs/free/entries/222757.html

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

12Suosittele

12 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Tapio Vehmaskoski

Hyvä Polina Zherebtsova kirjoitatte koskettavasti. Kiitos siitä.

Meillä Suomessa on ollut rauhan tila pitkään. Siksi emme varmaankaan aina ymmärrä kuinka paljon ihmiset joutuvat kärsimään sodan jaloissa.

Olen pahoillani niiden puolesta, jotka joutuvat ilman omaa syytään kärsimään, haavoittumaan, kuolemaan ja menettämään kaiken.

Poliitikot joutaisivat ajattelemaan muitakin kuin itseään ja valtapyrkimyksiään.

Hämmästyttää kuinka Venäjän kansa sallii rikollisen toiminnan poliitikoiltaan?

Jatkakaa kirjoittamista. Kirjoittaminen on hyvä ase rauhaa rakastavalle.

Jukka Laine

Taleban hyvä, Putin paha. Onneksi venäläiset ei näe asiaa noin yksioikoisesti. Anna Politkovskaja sanoi viimeiseksi jääneellä Suomen vierailullaan että tsetseeneillä on kaksi vaihtoehtoa. Ja talebaaneja he eivät halua. Samaa sotaa käydään Afganistanissa länsimaiden toimesta.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Eikä käydä!

Afganistanissa länsimaat pyrkivät aidosti muuttamaan terroriyhteiskunnan humanitääriseksi kansalaisyhteiskunnaksi.

Tshetsheniassa Venäjän ainut intressi on ollut alistaa kansa oman valtansa alle omine alueintresseineen. Kun Tshetshenia julistautui itsenäiseksi, se ei harjoittanut minkään sortin terrorismia. Silti Venäjä hyökkäsi sinne tarkoituksenaan aiheuttaa maksimaalisen paljon tuhoa ja kylvää pelkoa sekä kuolemaa. Mitä enemmän verta, sen parempi. Näillä kahdella asialla ei ole mitään yhtäläisyyttä.

Jukka Laine

Kärsimys on aina koskettavaa

Toimituksen poiminnat